Avainsana-arkisto: UHDTV

CES 2017: Panasonicin uusi OLED TV

4.1.2017 Petri Teittinen Kommentoi

Panasonic on esitellyt toisen sukupolven OLED-televisionsa Las Vegasissa järjestettävillä CES-messuilla.

Mallinumeroa 65EZ1000 (Euroopassa ilmeisesti 65EZ1002) tunnustava uusi televisio on luonnollisesti tarkkuudeltaan 4K Ultra HD ja tukee Ultra HD Blu-ray -levyillä käytettävää HDR10-formaattia. Televisio tukee myös NHK:n ja BBC:n yhdessä kehittämää HLG-formaattia, joka on tv-lähetystoimintaan suunniteltu HDR-formaatti. Dolbyn HDR-formaattia, Dolby Visionia, televisio ei tue. Näin siitäkin huolimatta, että television OLED-paneeli on lähtöisin LG:ltä, jonka OLED-televisiot tukevat Dolby Visionia.

Numeroiden valossa uuden mallin merkittävin parannus on tapahtunut kuvan kirkkaudessa. LG:n tuoreimmasta OLED-paneelista irtoaa n. 800 nitiä, joka on pyöreästi neljännes enemmän kuin vuoden 2016 malleista.

TV:n sydämenä hyrrää upouusi Studio Colour HCX2 -prosessori, joka on Panasonicin mukaan heidän kaikkien aikojen kehittynein kuvankäsittelyprosessorinsa. Yksi sen tehtävistä on huolehtia lähellä mustaa olevien sävyjen virheettömästä toistumisesta, mikä on ollut perinteisesti haastava temppu OLED-televisioille. Uuden prosessorin ansiosta televisioon voi ladata muistikortilta 3D look-up -taulukkoja, mistä on iloa mm. värimäärittelijöille ja muille alan ammattilaisille.

Kuvanlaatua kohennetaan myös Absolute Black Filter -suotimella, joka imee katselutilan hajavaloa ja vähentää heijastuksia. Valmistajan mukaan suodin kykenee myös estämään magentan värisen vivahteen, jota esiintyy joskus OLED-paneeleilla kirkkaissa katselutiloissa.

Televisio osaa toistaa 4K HDR -sisältöä Netflixistä, YouTubesta ja Amazon Videosta.

Panasonic on ilmoittanut hakevansa televisiolleen THX- ja Ultra HD Premium -sertifikaatit. 65EZ1000/1002 tulee Euroopassa myyntiin kesäkuussa 2017; hintaa valmistaja ei vielä julkistanut.

Testit

Philips 55PUS7101 UHD-televisio

9.12.2016 Petri Teittinen Kommentoi

Philips 55PUS7101 edustaa Ultra HD -televisioiden keskikastia. 55-tuumaisen 7101:n suositushinta on 1 299 euroa, mutta kotimaisen hintavertailusivuston mukaan sitä saa tällä hetkellä 1 128 eurolla. Erään kotimaisen kodintekniikkakaupan sivuilla television hinnaksi mainostetaan 1 049 euroa, mutta jostain syystä hintavertailusivusto ei kyseistä hintaa listaa.

7101:n design on hillityn vähäeleinen ja varsin tyylikäs. Ruutua kiertää sivuilla ja päällä n. sentin levyinen, alumiiniin värinen metallikehys. Ruudun alapuolella kehys on n. kahden senttimetrin levyinen. Metalliset jalat sijaitsevat television reunoissa, mikä tuo pöytäasennukseen tervetullutta vakautta. Television mitat jalkojen kanssa ovat 1233,2 x 787,9 x 223,1 mm (L x K x S) ja painoa sillä on hieman yli 19 kiloa.

Kaikki liitännät ovat edestä katsottuna television vasemmassa takareunassa. Seinää kohti sojottavat pikkujakki stereoäänen tulolle, Scart-liitin sekä komponenttivideon tulo. Molemmat HDCP 2.2 -yhteensopivat HDMI-tulot osoittavat alaspäin, samoin kuin USB 2.0 -liitäntä, toslink-anto, ethernet-liitin sekä antenni- ja satelliittiliitännät. HDMI:t 3 ja 4 tukevat paluuääntä ja ne on sijoitettu osoittamaan vasemmalle edestä katsottuna. Niiden vieressä on yksi USB 3.0 -liitäntä, yksi USB 2.0 -liitäntä, kuulokelähtö ja CI+/CAM-korttipaikka.

Äänentoistosta vastaa 30 watin vahvistin diskantiltaan aika suttuisesti soivien stereokaiuttimien kera. Takapaneelissa on lisäksi bassotoistoa vahvistava piskuinen subwooferin tapainen lisäkaiutin. 7101 osaa purkaa Dolby Digital Plus- ja DTS Premium Sound -ääniraidat itse. Telsusta lähtee ääntä aivan tarpeeksi vähän isommankin olohuonen tarpeisiin, mutta äänenvoimakkuuden kasvattaminen johtaa nopeasti basson louskumiseen. Kuten tämän hintaluokan televisioissa yleensä, äänentoisto riittää tyydyttävästi peruskatseluun, mutta ei juuri sen vakavampaan käyttöön.

7101:ssä on reunaledein valaistu IPS-paneeli, jonka tarkkuus on Ultra HD:n mukainen 3840×2160. IPS-paneelin hyvä puoli on leveä katselukulma, mutta kolikon kääntöpuolella on muita paneelityyppejä harmaampi musta. DisplaySpecifications-sivuston mukaan 7101:n paneeli toimii 120 hertsin virkistystaajuudella, enkä havainnut syytä väittää muuta. Paneeli on 8-bittinen, mutta toimivaksi havaitun FRC-tekniikan avulla se pystyy tuottamaan 10-bittisen paneelin väripaletin.

7101:n sydämenä hyrrää Android 5.1 Lollipop -käyttöjärjestelmä, joka oli aluksi aivan tolkuttoman buginen. Televisiolle on puolessa vuodessa julkaistu useita järjestelmäpäivityksiä, joiden jäljiltä telkun toiminta on tyystin eri luokkaa kuin testirupeaman alussa; valikot aukeavat ja toimivat nyt aivan erilaisella jouheudella. Täysin bugiton käyttis ei kuitenkaan vielä ole, ja vaikka television buuttaaviin virheisiin törmää yhä silloin tällöin, ovat ne uusimman päivityksen jäljiltä harvinaisia. Philips on ilmoittanut tuovansa Android 6.0 M(arshmallow):n tähänkin malliin jossain vaiheessa.

Television kaukosäädin on siitä poikkeuksellinen, että sen kääntöpuolella on pienikokoinen ja yllättävän hyvällä tuntumalla varustettu näppäimistö. Lienee sanomattakin selvää, että tekstin syöttäminen on sillä huomattavasti nopeampaa kuin virtuaalinäppäimistön ja nuolinäppäinten avulla. Huomasin tosin, että näppäimistön olemassaolon kaken kääntöpuolella unohti helposti, koska sellaista ei yleensä kaukosäätimissä ole.

7101:n ominaisuuksien joukossa on Google Cast, mikä tarkoittaa televisioon sisäänrakennettua Chromecastia. Totesin sen toimivaksi ja helppokäyttöiseksi Windows 7 -tietokoneen Chrome-selaimella, Android-puhelimella ja iPad Minillä; kuva ja ääni siirtyivät Chromecast-yhteensopivista sovelluksista televisioon kivuttomasti.

Ambilight

Philips esitteli ensimmäiset Ambilight-ominaisuudella varustetut televisionsa jo vuonna 2004. Ambilight tarkoittaa television takapaneeliin sijoitettuja ledejä, jotka valaisevat television takana olevan seinän. Tuo voi äkkiseltään tuntua turhakkeelta, mutta 7101:n kolmella sivulla oleva Ambilight osoittautui testailussa odotettua fiksummaksi ideaksi. Ambilightin voi asettaa seuraamaan kuvaa, ääntä, väriä tai sovellusta. Kuvaa seuratessaan Ambilightin ledit värjäävät takaseinän sen mukaan mitä värejä kuvassa esiintyy. Philipsin demovideosta saa hyvän käsityksen Ambilightin toiminnasta:

Monet näön ammattilaiset suosittelevat pimeään katselutilaan ns. bias lightingia, television taakse asennettua valonlähdettä, joka vähentää silmien rasitusta. Ambilightilla on helppo toteuttaa bias lighting asettamalla taustavaloksi yksittäinen väri, jonka sävyä ja kirkkautta voi muuttaa erillisessä asetusvalikossa.

Itse pidin Ambilightista eniten kotibileiden piristäjänä. Kun Ambilightin lähteeksi valitsee äänen, toimivat taustaledit oivasti diskovaloina. Erilaisia valo-ohjelmia on seitsemän. Kuvaamani video yrittää demota niiden eroja:

https://www.youtube.com/watch?v=23V8qe0DR58

7101-mallissa on lisäksi Ambilight+Hue-ominaisuus, joka mahdollistaa Philipsin Hue-valojen ohjaamisen langattomasti television kautta. Hue-ledvaloista löytyy lisätietoja osoitteessa meethue.com.

HDR…?

Philips julkaisi loppukesästä 7101:lle HDR-päivityksen. Sen myötä UHD Blu-ray -soitin tunnisti telkun HDR-yhteensopivaksi. Päivitys toi HDR-tuen myös television omaan mediatoistimeen ja Philipsin sovellusvalikoimasta ladattavaan Kodi-sovellukseen. Mielestäni 7101 ei kuitenkaan ole päivityksen jäljiltä HDR-televisio, vaan HDR-yhteensopiva UHD-televisio — aivan samaan tapaan kuin kymmenet muut tv-mallit, joihin valmistaja toi HDR-yhteensopivuuden jälkikäteen ohjelmistopäivityksellä.

Mitä noilla sitten on eroa? No, HDR-televisiolta odotetaan tiettyä suorituskykyä: sen pitäisi osata näyttää 10-bittiset värit, toistaa DCI-P3-väriavaruuden sävyt ja yltää kuvan kirkkaudessa valotehoihin, joihin tavalliset UHD-televisiot eivät pysty. Useimmat HDR-kuvaa sisältävät Ultra HD Blu-ray -julkaisut on masteroitu 1 000 nitin maksimikirkkauteen, joten elokuvan uskollisesti toistaakseen television pitäisi pystyä tuottamaan hetkellisesti 1 000 nitin valoteho pienessä osassa ruutua.

Philips 7101 on kyvyiltään varsin tyypillinen nykyajan UHD-televisio. 8-bittisestä paneelistaan huolimatta se osaa näyttää 10-bittiset värit FRC-tekniikan ansiosta. Täyttä DCI-P3-väriavaruutta se ei kykene toistamaan, mutta saavuttaa Rec.709:ää laajemman väriavaruuden, mistä on hyötyä UHD Blu-ray -julkaisujen katselussa. 7101 kompastuu kalkkiviivoilla valotehon puutteeseen: se tuottaa parhaimmillaan hieman alle 400 nitiä, mikä on varsin normaali suoritus nykyaikaiselta LED-televisiolta. Tuosta on toki jotain iloa HDR-kuvaa katseltaessa, mutta HDR:n täysi dynamiikka ja vaikuttavuus jäävät saavuttamatta.

Monitorina

Käytin testirupeaman aikana 7101:tä moneen kertaan tietokoneen näyttönä. Testi-PC:n näytönohjain AMD Radeon 480 juttelee HDMI 2.0a:ta ja HDCP 2.2:ta, joten se sopi testailuun oivallisesti. (Uusi Doom näyttää 4K:na oikein nätiltä ja pyöri 480:llä yllättävän sulavasti.) 7101 ilmoittaa näytönohjaimelle kelpuuttavansa UHD-kuvaa 10-bittisillä väreillä ja 60 hertsin virkistystaajuudella. Tuolloin on kuitenkin pakko käyttää 4:2:2-värinäytteistystä, koska HDMI 2.0:n kaistanleveys ei riitä 4:4:4-värinäytteistykseen. Värisyvyyden pudottaminen 8 bittiin mahdollistaa 4:4:4:n UHD-tarkkuudella ja 60 hertsin virkistystaajudella.

4:2:2-värinäytteistyksellä tekstissä voi nähdä karsitun väri-informaation aiheuttamaa sotkuisuutta.

Television toistoviive kiinnostaa etenkin pelaajia, mutta sillä on merkitystä myös tuikitavallisessa Windows-työpöytäkäytössä; on ärsyttävää, kun ruudulla näkyvä osoitin reagoi viiveellä hiiren liikkeisiin. 7101:n valikoiden kätköistä löytyy Computer-asetus, jonka kytkentä ohittaa osan kuvan prosessoinnista ja lyhentää siten toistoviivettä. Asetuksen ollessa pois päältä 7101:n toistoviive pyörii 49-50 millisekunnin hujakoilla. Jonkun mielestä tuo on liikaa pelikäytössä, minusta ei. Computer-asetuksen kytkeminen lyhensi toistoviiveen 36 millisekuntiin. HDR-tilalla ei ollut vaikutusta toistoviiveisiin, mikä lienee tervetullut uutinen HDR-kuvaa tuottavan pelikonsolin omistajille.

Liikeresoluutio

Yksi LCD-paneelien heikkous on perinteisesti ollut huonohko liikeresoluutio. Vaikka jokaisella valmistajalla on omat aseensa liikeresoluution parantamiseen, ovat ne pääasiallisesti vain kuvan jälkiprosessointia, eikä näyttötekniikan ytimessä olevaa ongelmaa ole onnistuttu pätevästi selättämään. 7101:n Motion-valikossa majailee kaksi valintaa: Perfect Natural Motion ja Clear LCD. Ensimmäinen tarjoaa kuvan interpolointia, eli uusien väliruutujen luomista lennossa. Heikoimmalla asetuksellaankin se tekee kuvasta luonnottoman sulavaa, mikä saippuaoopperaefektin nimellä myös tunnetaan. Olen nähnyt interpolointiratkaisuja, jotka toimivat myös elokuvien kanssa, mutta Perfect Natural Motionista ei siihen ole. Se toimisi varmaan hyvin urheilulähetyksissä. Clear LCD on mielenkiintoinen, sillä se ei sinänsä paranna liiketoiston tarkkuutta, vaan se puolittaa sivusuunnassa liikkuvan kuvan ”harppauksen” pituuden. Lopputulos vaikuttaa aavistuksen sulavammalta, ja koska Clear LCD ei tehnyt kuvalle mitään hallaa, oli se helppo jättää päälle.

UHD4K.fi käyttää näyttöjen mittaamiseen ja kalibrointiin SpectraCalin kehittämää CalMAN-ohjelmistoa. Tutustu Spectracalin tuotteisiin osoitteessa calman.spectracal.com.

Kuvanlaatu tehdasasetuksilla

Käytännössä kaikkien televisioiden tehdasasetukset jättävät parantamisen varaa – joskus enemmän, joskus vähemmän. 7101 tuotti paketista nostettuna kuvaa, joka jäi kauas Rec.709-standardista. Jotkut esiasetetut kuvatilat näyttivät niin kauheilta, ettei moista olisi kehdannut näyttää kenellekään. Mutta tuo oli tilanne toukokuussa 2016, kun television käyttöjärjestelmä oli vielä keskeneräinen, eikä HDR-tukeakaan vielä ollut.

Philips on julkaissut telkkuun puolen vuoden aikana puolisen tusinaa käyttöjärjestelmäpäivitystä, mikä on kiitettävää toimintaa. Jokainen päivitys on tuonut televisioon joko uusia ominaisuuksia – kuten HDR-tuen – tai parantanut Android-käyttiksen nopeutta ja vakautta. Kuvatilojen tehdasasetuksissa on samoin tapahtunut lievää kehitystä. Lokakuisen päivityksen jälkeen tehdyt mittaukset kertovat joidenkin kuvatilojen olevan edelleen pielessä, mutta edistysaskeliakin on otettu: siinä missä kaikkien kuvatilojen väriavaruus oli aiemmin reilusti Rec.709:ää isompi tuottaen aivan liian räikeät värit, on Movie- ja ISF-kuvatilojen väriavaruus nyt kutistettu lähelle standardia.

Vertailun vuoksi ensin ehkäpä hieman kieli poskessa nimetyn Natural-kuvatilan mittaustulokset tehdasasetuksilla. Kuvan kirkkautta katselutilan valaistuksen mukaan muuttava valosensori on kytketty pois päältä kaikkia mittauksia ja kalibrointia varten.

Tulokset kertovat karun tarinan. Kuvan kirkkaus lähtee täysin karkuteille heti IRE10:n jälkeen, eikä väritasapainosta voi juuri puhua sinisen osavärin korostuessa reippaasti. Gammakäyrä seuraa BT.1886-kohdekäyrää edes jotenkuten vain IRE10:een saakka. Keskimääräinen värilämpötila on lähes 9000 kelviniä, eli vahvasti sinertävä. Natural-kuvatilan tehdasasetuksissa oli päällä yhtä sun toista kuvanpas…parannusautomatiikkaa, minkä johdosta kuvassa näkyvä kontrastitulos esittää dynaamista kontrastia.

Natural-kuvatilan väriavaruus on säädetty tehtaalla mahdollisimman laajaksi, mikä tuottaa aivan liian kylläiset värit. Jonkun mielestä moinen voi näyttää houkuttelevalta, mutta oikeasti ruudulla näkyvä kuva on pahasti pielessä.

Seuraavaksi Movie-kuvatilan harmaatasapaino ja gamma tehdasasetuksilla:

Tämä on jo huomattavasti parempi suoritus, vaikka väritasapaino harittaakin vielä ilkeästi. Gammakäyrästä voi päätellä television hakevan 2.2:n gammaa, vaikka tähtäimessä pitäisi olla BT.1886:n mukainen gammakäyrä. DeltaE-virhe lipsahtaa hyväksyttävän väärälle puolelle IRE30:stä lähtien. Harmaissa on kautta linjan liikaa punaista ja liian vähän vihreää, mutta väritasapainon virhe näyttää sen verran tasaiselta, että sen saanee korjattua kalibroitaessa varsin vähällä vaivalla.

Movie-kuvatilan väriavaruuden koordinaatit osuvat huomattavasti lähemmäs Rec.709:ää kuin Natural-kuvatilan. Vitivalkoinen ja 75% harmaa viettävät punaiseen päin ja niiden deltaE-virhe on reilusti yli hyväksyttävän. Magenta ja sininen ovat mittaustuloksen perusteella niin lähellä standardin määrittelemiä arvoja, että niihin ei tarvitsisi kalibroinnissa koskea lainkaan.

7101 tarjoaa kaksi kalibroitavaksi tarkoitettua ISF-kuvatilaa: Day kirkasta katselutilaa ja Night pimeää katselutilaa varten. ISF-kuvatilan aktivoinnilla saa käyttöön kuvan asetuksia, jotka ovat harmaana muissa kuvatiloissa. Joidenkin televisioiden kohdalla ISF-kuvatilojen säädöt pitää avata ISF-kalibroijan toimesta, mutta 7101:ssä säätöjä ei ole lukittu. ISF-kuvatilojen tehdasasetusten mittaus on aavistuksen turhaa hommaa, koska ne on tehty kalibroitavaksi, mutta täytyyhän lähtötila selvittää.

ISF Night hakee näemmä myös 2.2:n gammaa BT.1886:n sijaan. Väritasapaino on Movie-kuvatilan tapaan punaiseen kallellaan, mutta sitäkin voimakkaammin kuvan kirkkaassa päässä. Gamma-käyrä romahtaa kuvan kirkkaassa päässä pahan kerran.

ISF Night -kuvatilan väriavaruus tavoittelee Rec.709-standardia, mutta jää siitä kauemmas kuin Movie-kuvatila. Kalibroinnin kannalta tärkeän vihreän värin deltaE-virhe on vain 1, mikä lupaa hyvää. Muiden värien virhe on kuitenkin suurempi kuin Movie-tilassa. Tehdasasetuksilla ISF Night -kuvatilan väriavaruus saavuttaa vain 93,4 prosenttia Rec.709-väriavaruudesta. Tuon pitäisi olla korjattavissa kalibroinnilla, koska televisio kykenee paljon Rec.709:ää laajempaan väriavaruuteen.

Kalibrointi Rec.709:ään

Perinteisen SDR-kuvan (Standard Dynamic Range) kalibroinnin lähtökohdaksi valikoitui ISF Night monipuolisemman säätövalikoiman takia, vaikka Movie-kuvatila olikin tehdasasetuksilla lähempänä Rec.709-standardia. Ensimmäiseksi napsin pois päältä kaiken automatiikan ja kuvanparannustoiminnot. Sitten hain mittarin avulla taustavalon (hämäävästi valikossa nimetty kontrastiksi) kirkkaudeksi arvon, joka tuotti valkoisella testikuvalla 120 nitin kirkkauden, ja säädin kirkkauden ja kontrastin kohdalleen testikuvien avulla. Seuraava askel oli väritasapainon säätö Advanced-valikosta löytyvillä värilämpötilan säädöillä, joita löytyy kaksin kappalein punaiselle, siniselle ja vihreälle. Säädöt ovat nimeltään ”WP” ja ”BL”, joista ensimmäinen vaikuttaa kuvan kirkkaaseen ja jälkimmäinen tummaan päähän. Alle 15 minuutissa harmaasävyjen väritasapaino ja gamma asettuivat tällaiseen kuosiin:

DeltaE-virhe on kaikilla arvoilla alle kahden, joten tulosta voi kehua mainioksi. 0,72:n keskiarvo on suorastaan erinomainen saavutus televisiolta, joka vaikutti tehdasasetusten perusteella lähestulkoon toivottomalta tapaukselta. 7101 ei anna valita gammaksi BT.1886:tta, vaan tavoittelee väkisin 2.2:n gammaa asetusvalikon gamma-asetuksen arvolla nolla. Tuo selittää gammakäyrän virheen IRE10-20 kohdalla, sekä väritasapainoa esittävän graafin notkahduksen IRE10:n kohdalla. Vertailun vuoksi alla mittaustulokset, kun CalMAN-ohjelman gammaverrokiksi valittiin BT.1886:n sijaan 2.2:

Kuvan kirkkaus jää IRE50:stä lähtien aavistuksen alle tavoitteen, mutta virhe on luokkaa mitätön.

Sitten väriavaruuden kimppuun. 7101 on hieman kitsas mitä väriavaruuteen vaikuttavien säätöjen määrään tulee. Asetusvalikossa on säädöt vain värien sävylle ja kylläisyydelle, eivätkä ne ole järin hienovaraisia; yhden pykälän muutoksella saattoi olla suuri vaikutus.

Puutteellisten säätöjen takia väriavaruuden kalibrointi osoittautui pakolliseksi kompromissiksi. Kaikkien värien deltaE-virhearvo jäi kuitenkin alle kolmen, eli virhettä ei voi silmin havaita. CIE-väriavaruuskolmion perusteella vihreä ja punainen ovat hieman liian kylläisiä, mutta elokuvaa katsoessa tuota ei huomaa.

Kalibroinnin jälkeen

Kuten edellä nähtiin, 7101 on kalibroitavissa kiitettävän lähelle Rec.709-standardia. Kalibroinnin jäljiltä 7101 tuottaa oikein nättiä kuvaa esim. Blu-ray-levyiltä. Spears & Munsil -testilevyllä oleva tietokoneanimaatio Big Buck Bunny on tarkkuudeltaan tavallinen HD, mutta näytti television skaalaamana niin skarpilta ja yksityiskohtaiselta, että sen olisi hyvin voinut uskoa olevan Ultra HD:ta. 7101:n skaalain tuotti positiivisen yllätyksen myös peruspiirtokuvalla; jälki oli aivan katsottavaa jopa n. 1,5 metristä, vaikka lähdemateriaalissa olevat pakkausvirheet erottuivat selvästi.

Taustaa HDR-kuvan kalibroinnille

Philips 7101 on ensimmäinen testaamani ja mittaamani HDR-televisio. HDR asettaa aivan uudenlaisia vaatimuksia sekä mittaajalle että mittalaitteistolle, ja suuri osa television testiajasta kuluikin uuden opettelussa ja testimetodien päivittämisessä HDR-aikakaudelle. Asiaa ei auttanut sekään, että 7101 ei ole ”aito” HDR-televisio, joten mittailussa ja kalibroinnissa vastaan tulleet kummallisuudet pistivät aina arvailemaan oliko ongelma televisiossa, mittalaitteissa vai mittaajassa.

Jostain pitää aloittaa, joten polkaistaan sirkus käyntiin kertomalla mitä HDR ISF Day -kuvatilasta tehdasasetuksilla mitatut käyrät ja käppyrät tarkoittavat.

Todetaan heti kärkeen, että HDR ei käytä perinteistä gammaa. Sen tilalla on Dolbyn kehittämä EOTF (Electro Optical Transfer Function) nimeltä PQ (Perceptual Quantizer). PQ määrittelee miten videosignaalin kirkkaustasot muunnetaan näkyväksi valoksi, mutta siinä missä gamma oli suhteellinen, on PQ absoluuttinen. Tuo tarkoittaa sitä, että videosignaalin jokaiselle kirkkausarvolle on määritelty valoteho, joka näytön tulisi tuottaa. Valoteho, tai kirkkaus, ilmoitetaan niteinä, joka tunnetaan myös candeloina neliömetrillä (cd/m2).

Oikean yläkulman EOTF-kuvaajassa ja väritasapainoa kuvaavassa RGB Balance -kuvaajassa voi nähdä television kirkkauden alkavan jäädä vajaaksi PQ:n määrittelemästä kirkkaudesta jo n. 30 prosentin kohdalla. 50 prosentin kohdalla television tulisi tuottaa 100 nitin kirkkaus, mutta kuvaajan mukaan 7101 jää siitä vajaaksi. 1000 nitin valoteho osuu 75 prosentin kohdalle, mutta oikean yläkulman EOTF-kuvaajan mukaan 7101 ei yllä lähellekään 1000 nitiä.

EOTF-kuvaajan tekee mielenkiintoiseksi sekin, että television suorituskykyä osoittava loiva harmaa käyrä kertoo television tekevän ns. tone mappingia. Tuo tarkoittaa sitä, että televisio tietää omat kykynsä ja maksimivalotehonsa, ja sen sijaan että se yrittäisi uskollisesti seurata PQ:ta, se määritteleekin kuvan kirkkausarvoille uudet arvot oman suorituskykynsä perusteella. Näin se pystyy esittämään sävyjä ja yksityiskohtia myös niiltä kuvan alueilta, joiden pikseleille PQ on määritellyt suurempia kirkkauksia kuin mihin televisio pystyy.

Selitetäänpä sama esimerkin avulla. Useimpien HDR-formaatissa olevien elokuvien maksimikirkkaus on säädetty 1000 nitiin. Videon ohessa kulkeva metadata kertoo televisiolle elokuvan kirkkaimman pikselin tarvitsevan 1000 nitin valotehon. Tone mappingin avulla televisio osaa tulkata kirkkausarvot niin, että 1000 nitiä tarkoittaakin sen omaa maksimikirkkautta, joka 7101:n tapauksessa on 378 nitiä. Videon vaatima 990 nitiä tulkataan televisiossa esim. 375 nitiksi, 800 nitiä tulkataan 320 nitiksi ja niin edelleen. Tone mapping on siis fiksu ratkaisu televisioissa, joiden kirkkaus ei yllä PQ:n vaatimalle tasolle.

Mitä tapahtuu, jos television kirkkaus ei riitä, eikä televisio tee tone mappingia? Siinä tapauksessa televisio seuraa PQ:ta aina omaan maksimikirkkauteensa saakka, ja kaikki sen yli menevät kirkkaustasot toistetaan television maksimikirkkaudella. Tuo tarkoittaa käytännössä sitä, että televisio kompressoi kaikki sen ulottumattomissa olevat kirkkaustasot omaan maksimikirkkauteensa, mikä johtaa kuvainformaation katoamiseen kuvan kirkkaasta päästä.

Palataan hetkeksi käyriin ja käppyröihin. Alareunan vasemmanpuoleinen deltaE-graafi kertoo virheen kasvavan jyrkästi television jäädessä yhä kauemmas PQ:n vaatimasta kirkkaudesta. Oikeanpuoleinen deltaE-graafi kertoo CIE-väriavaruuskolmion kanssa kuinka kauas televisio jää tavoitellusta väriavaruudesta. 7101:n tone mapping ampui itseään jalkaan väriavaruuden suhteen, mutta siitä lisää myöhemmin.

HDR-kuvan kalibrointi: valkotasapaino

CalMAN-ohjelman HDR-työnkulussa kalibrointi aloitetaan valkotasapainon säätämisellä. Tämä tapahtuu mittaamalla väritasapaino 30 ja 80 prosentin harmaalla testikuvalla. Tässä tulos tehdasasetuksilla.

7101:n asetusvalikon ”Custom colour temperature” -valikon WP- ja BL-asetuksiin löytyi nopeasti arvot, jotka tuottivat tällaisen tuloksen:

Kummankin deltaE-virhearvo on alle yhden; hyvältä näyttää. Seuraava askel olisi ollut harmaasävyjen väritasapainon ja tone mappingin hienosäätöä, mutta 7101 ei anna tehdä kumpaakaan HDR-tilassa. Valkotasapainon säätäminen kohdalleen 30 ja 80 prosentin harmaalla riitti onneksi väritasapainon suhteen, kertoo RGB Balance -kuvaaja:

Luminance-kuvaajan pystyakselilta näkee 7101:n kirkkauden yltävän hieman alle 400 nitiin. Asetusvalikoiden säädöillä ei ollut vaikutusta tone mappingiin tai PQ:n seuraamiseen, joten siirrytään väriavaruuden kalibrointiin.

HDR-kuvan kalibrointi: väriavaruus

HDR ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn väriavaruuteen. Se toimisi vaikka Rec.709:n kanssa, mutta Ultra HD:n ansiosta HDR yhdistetään vahvasti Ultra HD -spesifikaation Rec.2020-väriavaruuteen, joka on käytössä mm. Ultra HD Blu-ray -levyillä. Rec.2020 on kuitenkin ongelmallinen, koska kuluttajatelevisiot eivät yllä lähellekään sitä. Lisäksi elokuvat on jo vuosia masteroitu digitaaliteattereita varten suunniteltuun DCI-P3-väriavaruuteen, jota ei tunneta kuluttajalaitteiden standardeissa. Studiot ja laitevalmistajat päätyivät lopulta UHD-julkaisujen kohdalla ratkaisuun, jossa Rec.2020-väriavaruudesta käytetään DCI-P3:n kokoista kaistaletta kunnes televisiot pystyvät näyttämään lähestulkoon koko Rec.2020-väriavaruuden.

Tuo puolestaan aiheutti harmaita hiuksia niille, jotka yrittävät kalibroida UHD-televisionsa UHD Blu-ray-julkaisujen katseluun. Pitäisikö näyttö kalibroida Rec.2020:een vai DCI-P3:en? Aiheesta kinastelevia koulukuntia syntyi tietysti useita. CalMANin kehittäjä on päätynyt vallan toisenlaiseen ratkaisuun: väriavaruus mitataan ja kalibroidaan Rec.2020-väriavaruudessa 50 prosentin värikylläisyys- ja kirkkausarvoilla. Näin Rec.2020-väriavaruudesta rajataan mittausta ja kalibrointia varten DCI-P3:a pienempi väriavaruus, jonka värien kirkkaus on rajoitettu 100 nitiin (PQ:n 50% = 100 nitiä). 100 nitin rajoitus on valittu ilmeisesti sen takia, että kaikkien HDR-televisioiden pitäisi kyetä siihen tekemättä tone mappingia.

7101:n ei yltänyt HDR ISF Day -kuvatilan tehdasasetuksilla CalMANin rajaamaan väriavaruuteen:

DeltaE-graafi kertoo etenkin vihreän, syaanin ja keltaisen jäävän todella kauas tavoitteestaan. 7101:n vajavaiset väriavaruuden säädöt eivät antaneet mahdollisuutta kunnolliseen kalibrointiin, mutta yrityksen ja erehdyksen kautta kävi ilmi, että värikylläisyyden säätäminen maksimiin lähes jokaisen värin kohdalla kasvatti väriavaruutta huomattavasti. Se tuotti tällaisen mittaustuloksen:

Värien deltaE-virheet ovat nyt huomattavasti pienempiä ja osa niistä on virheeltään alle kolmen. Näiden tulosten valossa värikylläisyyden maksimointi oli siis hyvä ratkaisu. Mutta joskus mittaustulokset eivät kerro koko totuutta, joka paljastuu kaikessa karmeudessaan vasta käytännön katselutilanteessa. Tässä tapauksessa väriavaruuden pakotetun laajentamisen huonot puolet pulpahtivat esiin Pan-elokuvan UHD Blu-ray-julkaisua katsellessa.

Pojan ihonväri näytti tässä otoksessa varsin luonnolliselta:

Hieman myöhemmin ruudulle lävähti kuitenkin tämännäköinen otos:

Näyttelijän ihonvärissä on ilmiselvästi liikaa punaista. Mistä tämä ilmiö ja ero kahden kuvan välillä sitten johtuu? Syyllinen majailee 7101:n HDR-kuvan käsittelyssä. Kuten mittauksista nähtiin, televisio aloittaa tone mappingin alle 100 nitin kohdalla, mikä sotkee väriavaruuden mittaustulokset. Kuvien välinen ero selittyy sillä, että värikylläisyyden maksimointi johti HDR-kuvan kohdalla tilanteeseen, jossa värit ovat sitä kylläisempiä mitä kirkkaampia pikselit ovat. Pojan kohtaus tapahtuu varjoisassa tunnelissa, mutta Indiana Jones -wannabe kylpee kirkkaassa auringonvalossa, jolloin värien buustattu kylläisyys nousee esiin. Värikylläisyyden nollaus perusasetuksiin korjasi ongelman ja opetti samalla, että tässä maailmanhistorian vaiheessa HDR-kuvan mittaustuloksiin ei voi sokeasti luottaa.

HDR-kalibroinnin jälkeen

Television säädöt eivät loppujen lopuksi sallineet väriavaruuden kunnollista kalibrointia, joten ruuvasin sen asetukset takaisin oletusarvoihin. Valkotasapainon säätö osoittautui huomattavasti tärkeämmäksi, sillä sen korjaamisen jälkeen 7101 tuotti silmää miellyttävää HDR-kuvaa, jonka värit eivät olleet paljaalla silmällä arvioiden erottuvasti pielessä. Vaikka 7101 ei voi mässäillä HDR-kuvan kirkkaimmilla detaljeilla, näkee sillä eroa UHD Blu-rayn ja tavallisen Blu-rayn välillä 10-bittisten värien ja Rec.709:ää laajemman väriavaruuden ansiosta.

Mustan taso ja kontrasti

7101:n mustan taso ja kontrasti osoittautuivat paremmiksi kuin mitä osasin IPS-paneelilta odottaa. Kun lähtökohdaksi otti Rec.709:ään kalibroidun kuvatilan ja nosti taustavalon kirkkautta yhden pykälän katselutilan valaistuksen takia, mittautui mustan tasoksi 0,0821 nitiä. Kun valkoisesta mittautui 146,6 nitiä, saadaan on/off-natiivikontrastiksi 1786:1. Kuvan kirkkaus riitti hyvin Blu-ray-teräväpiirtokuvan katseluun tavallista olohuonetta hieman hämärämmässä työhuoneessani.

Mahdollisimman hyväksi kalibroidusta HDR-tilasta irtosi valkoisesta 369,9 nitiä ja mustasta 0,2535 nitiä, jolloin on/off-kontrastiksi tulee 1459:1. HDR-kuvan mustan tasoa voi parantaa pimentämällä katselutilan ja vähentämällä taustavalon voimakkuutta. Kyse on tietysti kompromissista, koska toimenpide vähentää samalla kuvan kirkkautta, mistä on muutenkin pulaa HDR-kuvalla.

Valovuoto ja taustavalon tasaisuus

Huoneen pimentämällä ja taustavalon kirkkautta lisäämällä ruudun kulmissa oli nähtävissä valovuotona muuta kuva-alaa kirkkaampia alueita. Allaolevaa kuvaa on ylivalotettu valovuodon erottumiseksi:

Taustavalon tasaisuutta testattiin tasaisen harmaalla kuvalla. Ruudulla voi nähdä kaksi kirkkaampaa pystyaluetta kulmien jäädessä tummemmaksi. Taustavalon epätasaisuus ei pistänyt silmään elokuvia katsottaessa.

Paneelin takaista älyä

Android 5.1 -käyttöjärjestelmän ansiosta käyttäjällä on pääsy Google Play Storeen ja sen tuhansiin sovelluksiin. Philips on tuonut Play Storen rinnalle oman App Gallerynsa, jonka pienehkö valikoima sisältää tälle televisiolle optimoituja sovelluksia. Lähestymistavan hyödyn havaitsi konkreettisesti mediatoistinsovelluksia testatessa. Olen tykästynyt suositun Kodin rinnalla kehitettävään SPMC-sovellukseen, joka toimii joissain Android-laitteissani Kodia paremmin.

Asensin siis SPMC:n Play Storesta ja opin, että SPMC ei osannut käyttää videon toistoon television näytönohjainpiirin rautakiihdytystä laisinkaan, vaan yritti toistaa videota tätä tehtävää varten pahasti alitehoisen keskussuorittimen voimin. SPMC ulos, tilalle Kodi Philipsin omasta valikoimasta, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa. HEVC-pakatut UHD-videot 10-bittisillä väreillä ja 60 ruudun kuvanopeudella toistuivat Kodilla kuin vettä vain, jopa tiedostopalvelimelta lähiverkon yli. Television oma mediatoistin osoittautui kädettömäksi tiedostopalvelimien suhteen, mutta toisti edellä kuvatun kaltaiset videot USB-muistitikulta ongelmitta. Se toisti myös Kodin tavoin HDR-videotiedostot oikeaoppisesti HDR:nä.

YouTube-sovellus osaa toistaa palvelussa olevat 4K/UHD-videot, mutta HDR-videot tuottavat sille ongelmia. Netflix-sovellus tukee samoin palvelun 4K/UHD-sisältöä, mutta HDR:ää ei vielä tueta. Philipsin mukaan HDR:ää tukeva Netflix-sovellus on tulossa. Muuta videosisältöä voi striimata mm. Yle Areenan, MTV Katsomon ja Nelosen Ruutu-sovelluksen kautta. Myös Amazon Video -sovelluksen pystyi asentamaan, kunhan vaihtoi ensin maaksi Englannin.

Käytettävyys

Koko testirupeaman aikana suurimmaksi harmituksen aiheeksi muodostui yllättävää kyllä Philipsin käyttöliittymän logiikka – tai tarkemmin ottaen sen puute. Tuntui kuin samoihin valikoihin ja toimintoihin voisi päätyä montaa eri reittiä useasta kaukosäätimen napista, eikä aina voinut olla täysin varma siitä mitä kaukosäätimen napin painalluksesta seuraa. Käyttöliittymän johdonmukaistamisen ja virtaviivaistamisen pitäisi olla hyvin korkealla Philipsin tehtävälistalla, sillä pitkään jatkuneen testailun jälkeen television käytön ei pitäisi aiheuttaa ”eiku”, ”argh” ja ”on se ny prkl” -tyyppistä ääntelyä.

Yhteenveto

Philips 7101 on Ultra HD -televisio, johon on jälkikäteen pultattu HDR-yhteensopivuus. On selvää, että hieman alle 400 nitin kirkkauteen yltävänä se ei voi tehdä HDR-kuvallaan katsojaan samanlaista häikäisevää vaikutusta kuin yli tuhanteen nitiin yltävät HDR-televisiot. Mutta samoin kuin kuvan kasvanut resoluutio, on HDR:kin vain osa uusien standardien luomaa kuvanlaadullista parannusta. 10-bittinen värisyvyys ja Rec.709:ää laajempi väriavaruus ovat edistysaskeleita, joiden tahdissa myös 7101 voi marssia HDR-päivityksen ansiosta.

Jos unohdetaan hetkeksi HDR, 10-bittiset värit ja laajempi väriavaruus, on 7101 varsin tyypillinen hintaluokkansa edustaja mitä suorituskykyyn tulee. Kilpailijoistaan se erottuu edukseen lähinnä Ambilightilla ja kaukosäätimen näppäimistöllä. Miinussarakkeeseen päätyvät Androidin satunnaiset tökkimiset ja käyttöliittymän sotkuisuus. Kuvanlaadullisesti 7101 kaipaa ehdottomasti kalibrointia esittääkseen parasta osaamistaan, mutta sen jälkeen se tuottaa ihan nättiä kuvaa HD- ja UHD-kuvalähteistä, eikä peruspiirtokuvakaan näytä kauhealta hyvän skaalaimen ansiosta.

Plussat ja miinukset

+ Kalibroitavissa kiitettävän lähelle Rec.709-standardia
+ Ambilightin mahdollisuudet
+ Lyhyt toistoviive tietokone- ja pelikäyttöön
+ HDR-kuvan tone mapping
+ Näppäimistö kaukosäätimessä
+ Mediatoistinominaisuudet

– Käyttöliittymän sekavuus
– Toistaa vain 82% DCI-P3-väriavaruudesta
– HDR-kuvan väriavaruuden kalibroinnin vaatimat säädöt puuttuvat
– Kirkkaus tavallisen LED-television tasoa
– Ei tue 3D:tä
– Kuvanparannusominaisuuksista ja automatiikasta enemmän haittaa kuin hyötyä

Uutiset

Sony (ehkä) julkaisee OLED-televisioita vuonna 2017

6.12.2016 Petri Teittinen Kommentoi

OLED Associationin toimitusjohtaja Barry Young on julkistanut tiedon, jonka mukaan Sony tuo markkinoille kaksi OLED-televisiota vuoden 2017 syksyllä. Mallit ovat kooltaan 55 ja 65 tuumaa. Youngin mukaan niiden dollarihinnat tulevat olemaan vain $1999 ja $2999.

Young ei maininnut keneltä televisioiden paneelit olisivat lähtöisin. Vielä jokin aika sitten LG oli ainoa OLED-paneelien valmistaja, mutta nyt myös kiinalaiset yhtiöt ovat aloittamassa niiden massatuotantoa. Ehkäpä halvat kiinalaiset paneelit ovat Youngin ilmoittaman hinnoittelun takana. Korealaisen ETNews-uutissivuston mukaan Sony on tehnyt sopimuksen LG:n kanssa OLED-paneeleista.

Sony ei ole vahvistanut Youngin väitteitä, joten tähän lienee fiksumpaa suhtautua tässä vaiheessa huhuna kuin varmana uutisena.

Uutiset

Sonyn Z-sarja julkistettiin

20.7.2016 Petri Teittinen Kommentoi

Sony julkisti tänään Lontoossa uuden TV-mallistonsa.

Uuden Z-sarjan ympärillä on käyty kiivasta keskustelua aina siitä saakka, kun Sony esitteli Backlight Master Drive -teknologiansa prototyyppiä CES-messuilla alkuvuodesta. Tuolloin Sonyn edustajat puhuivat 4000 nitin kirkkaudesta ja tuhannen zonen Local Dimming -toteutuksesta.

Nuo luvut olivat tietenkin joitain päiviä sitten kiertäneiden huhujen taustalla. Lontoon tilaisuudessaan Sony ei suostunut kertomaan kirkkausarvoja tai ledien määrää; jokainen voi vetää tuosta omat johtopäätöksensä.

Markkinoitavien numeroiden puuttumisesta huolimatta uusi Z-sarja on kiinnostava tuote uusien teknologioidensa ansiosta. Niistä merkittävimpiä on edellä mainittu Backlight Master Drive, joka osaa ohjata jokaista lediä erikseen. Tuon voi mieltää niin, että jokainen ledi on oma ”zonensa”, kun taas perinteisessä toteutuksessa ledit on jaettu ohjattaviin ryhmiin. Toteutuksen suurin etu on, että tummalla pohjalla olevien kirkkaiden elementtien ympärillä erottuva hehkuminen (ns. blooming) voidaan minimoida. Blooming-efekti on ollut nähtävissä tähän mennessä kaikissa LED-pohjaisissa HDR-televisioissa, joissain malleissa enemmän, toisissa vähemmän. Sonyn tähtäimessä on selvästikin ollut blooming-efektin kukistaminen. Testit tulevat näyttämään miten siinä on onnistuttu.

Uuden taustavaloratkaisun ohella Sony nosti esiin ZD9-mallien uuden kuvankäsittelyprosessorin nimeltä ”4K HDR Processor X1 Extreme”, jossa on 40 prosenttia enemmän vääntöä kuin edellisessä prosessorimallissa. Uusi prosessori osaa tietysti uusia temppuja:

”Object-based HDR remastering”: Prosessori analysoi kuvan ja erottelee siinä näkyvät esineet HDR-käsittelyä varten. Tavoitteena on perinteisen SDR (Standard Dynamic Range) -sisällön muokkaaminen lennossa HDR-mäiseksi. Sonyn mukaan ominaisuutta voi käyttää myös aidon HDR-kuvan jälkikäsittelyyn, mikä taas sotii hyvin vahvasti Sonyn lehdistötiedotteen ”sisältö toistetaan aina juuri sellaisena kuin sisällöntuottajat ovat tarkoittaneet – kuvanlähteestä riippumatta” -väittämää vastaan. Toisaalta, sama pätee myös SDR -> HDR -jälkikäsittelyyn: sen jäljiltä kuva ei takuuvarmasti näytä siltä millaiseksi se on alunperin masteroitu.
”Dual database processing”: Sonyn UHD-televisioiden skaalaimet ovat pitkään olleet markkinoiden parhaimmistoa. Ne on ”koulutettu” tunnistamaan tekstuureja (kuten iho) ja luovat kirjaimellisesti uutta detaljia tyhjästä ällistyttävän hyvin (joskaan ei aina virheettömästi). ZD9-mallien uusi prosessori on koulutettu lisäksi tunnistamaan ja poistamaan kuvakohinaa. Tämäkin on takuuvarmasti käytännössä kaksiteräinen miekka, jolla kuvan saa halutessaan ”siivottua” katselukelvottomaksi.
”Super Bit Mapping 4K HDR”: Olet varmasti nähnyt porrastumisesta kärsiviä väriliukuja. Porrastuminen johtuu värisävyjen riittämättömyydestä, ja ilmiötä näkee usein mm. paljon sinitaivasta sisältävissä otoksissa. Super Bit Mapping -toiminnon on tarkoitus tunnistaa ja korjata porrastuneet väriliu’ut. Sonyn mukaan uusi prosessori ynnäilee väriliukuun uudet sävyt 14 bitin tarkkuudella. ZD9-malleissa ei tietenkään ole 14-bittiseen väriavaruuteen yltävää paneelia, mutta alasnäytteistämisellä 14 bitistä kymmeneen saatetaan saavuttaa kuvanlaadullista hyötyä.

Sitten ikäviä uutisia Dolby Visionin perään haikaileville: Sonyn edustajat vahvistivat tilaisuudessa, että Z-sarjan mallit eivät sisällä Dolby Vision -toiminnallisuutta. Myös UHD Premium -sertifikaatti loistaa poissaolollaan, mutta kuten aiemmin on tullut todettua, tuo ei tarkoita etteikö TV voisi suorituskyvyltään olla sertifikaatin vaatimalla tasolla. Televisioiden käyttöjärjestelmänä häärää edelleen Android. Sonyn tiedote ei mainitse 3D-tukea sanallakaan, mutta ulkomaisten sivustojen mukaan Z-sarja osaa edelleen näyttää myös 3D-kuvaa.

ZD9 saapuu myyntiin elo-syyskuussa 65-, 75- ja 100-tuumaisena versiona. Lehdistötiedote kommentoi Suomen hinnoittelua vain 65-tuumaisen mallin osalta: n. 5 200 euroa.

Uutiset

LG:n vuoden 2016 UHD-mallisto

31.3.2016 Petri Teittinen Kommentoi

LG:n vuoden 2016 televisiomallisto on saapumassa pohjoismaihin. Huhti-toukokuussa lanseerataan yli 10 uutta LED-mallia Ultra HD -tarkkuudella ja HDR-tuella. Mallistoon kuuluu myös neljä uutta Full HD -mallia, mutta niistä tämä sivusto ei välitä. Sen sijaan erittäin kiinnostavia ovat neljä uutta OLED UHDTV:tä, jotka tulevat saataville pitkin kesää.

Uusien LCD/LED-UHD-televisioiden mallinumerot alkavat UH-etuliitteellä. Pienin ja samalla edullisin malli on 40-tuumainen UH630, jonka suositushinta on 649 euroa. Ja kyseessä on tosiaan UHD-televisio HDR-tuella. LCD/LED-malliston toisessa ääripäässä majailee 86-tuumainen UH955, jonka suositushinnaksi LG ilmoittaa 9 999 euroa.

OLED-televisioiden mallinumerot ovat OLED B6, OLED C6, OLED E6 ja OLED G6. Kaksi ensinmainittua saapuvat kauppoihin touko-kesäkuun tienoilla. OLED E6 ilmestyy kesä-heinäkuussa. OLED G6:n lanseerausajankohta on vielä avoinna. Sarjan edullisin edustaja on 55-tuumainen OLED B6, jonka suositushinta on 3 999 euroa. 77-tuumaisen OLED G6:n hinnalla voi vaihtoehtoisesti ostaa vaikkapa hyvän henkilöauton. Kaikki neljä uutta OLED-mallia ovat saaneet UHD Premium -sertifikaatin UHD Alliancelta.

UHD LCD/LED-mallit ja suositushinnat:

UH600 (ei HDR-tukea): 49″ (749€), 55″ (899€), 65″ (1 499€)

’HDR PRO’
UH615/UH610: 43-65″ (649 – 1 949€)
UH625/UH620: 43-65″ (699 – 1 999€)
UH635/UH630: 40″ (649€), 50″ (999€), 58″ (1 499€)
UH650: 43″ (799€), 49″ (999€), 55″ (1 299€)
UH661: 43-65″ (849 – 2 149€)
UH664: 43-65″ (849 – 2 149€)
UH668: 43-65″ (899 – 2 199€)
UH750: 43-65″ (999 – 2 299€)

’HDR SUPER’
UH700: 70″ (3 699€)
UH780/UH770: 49-75″ (1 399 – 4 499€)
UH885/UH850: 49-75″ (1 599 – 4 999€)
UH995/UH950: 55″ (2 499€), 65″ (3 499€), 86″ (9 999€)

UHD OLED-mallit ja suositushinnat:

OLED B6: 55″ (3 999€), 65″ (5 999€)
OLED C6: 55″ (4 999€), 65″ (6 999€)
OLED E6: 55″ (5 999€), 65″ (7 999€)
OLED G6: 65″ (8 999€), 77″ (29 999€)

Uutiset

Dolby Vision LG:n uusissa Super UHD LCD-televisioissa

11.3.2016 Petri Teittinen Kommentoi

Yhdysvalloista kantautuu tieto, että LG:n uuden Super UHD -malliston kaikki yhdeksän mallia tukevat paitsi Ultra HD Blu-ray -levyillä käytettävää HDR 10 -formaattia, myös Dolbyn kehittämää Dolby Vision HDR-formaattia.

Super UHD -malliston hintahaarukka lähtee jenkkilässä 1 799 dollarista (55-tuumainen 55UH7700) ja yltää aina 9 999 dollariin (86-tuumainen 86UH9500) saakka. Malliston ensimmäiset kuusi mallia tulevat rapakon tuolla puolen myyntiin vielä tässä kuussa; kalleimmat kolme mallia (65UH9500 – $3 999, 75UH8500 – $4 999 ja 86UH9500) ilmestyvät myöhemmin keväällä.

LG:n OLED-televisioiden perään haikailevien kannattaa huomioida, että Super UHD -mallistossa ei ole OLED-malleja.

Testit

Panasonic TX-55CXC725 Ultra HD -televisio

1.3.2016 Petri Teittinen Kommentoi

Väkivahva keskiluokan edustaja

Kesä toi muassaan Panasonicin uuden Viera-mallisarjan. CX600-sarjaa edustaa kaksi mallia, CX700-sarjaa neljä mallia ja lippulaivana kukkoilee statuksensa mukaisella hintalapulla varustettu CX800.

Testipenkkiin saapui 55-tuumainen UHD/4K-televisio TX-55CXC725, joka on hieman outo lintu, sillä Panasonicin oma PDF-esite ei listaa sitä. Hintavertailusivustojen perusteella vaikuttaa siltä, että kyseistä mallia myyvät Suomessa vain Gigantti ja Markantalo, molemmat hintaan 1499€. Muropaketin hintavertailu väittää jälkimmäisen kauppiaan hinnaksi 1399€, mutta linkin klikkaaminen avaa tuotesivun, jolla komeilee samainen 1499€.

Tämä testi on julkaistu alunperin DVD Plazan blogissani 18.7.2015.

Edestä ja takaa

55CXC725 on päällisin puolin vähäeleisen tyylikäs. Panasonic ei ole tämän mallin kohdalla sortunut kaarevuuden nimellä kulkevaan muoti-ilmiö-lifestyle-bullshit-turhakkeeseen. Ruutua kiertää n. senttimetrin levyinen metallikehys, jota koristaa valmistajan logon lisäksi vain yksi TV:n toimintatilan mukaan väriään muuttava ledi. Käyttönappuloita ei edestä näy, koska ne on sijoitettu television takapaneelin oikeaan reunaan, ja vieläpä sen verran kauas telkun reunasta, että niitä saa hieman kurotella.

Television mukana tulee kaksi kappaletta metallisia jalkoja, jotka tarvitsevat pöytätilaa syvyyssuunnassa 24,2 senttimetriä. Jalkojen kiinnittäminen televisioon voi olla hieman hankala prosessi, koska kiinnitysruuvit putoavat aivan liian helposti television sisään viehkeän pajatsomaisen kilinän ja kolinan kera. Ruudun mitat ovat 1237 x 717 x 54 mm, ja jalkojen kera 1237 x 762 x 242 mm. Television painoksi ilman jalkoja ilmoitetaan 20 kilogrammaa.

Laatikossa on kaksi kaukosäädintä. Isompi on perinteinen ja muotoilultaan Panasonicin muista laitteista tuttu kapula; uutta on hyvin erottuva Netflix-nappula, joka käynnistää tietysti televisioon asennetun Netflix-katselusovelluksen.

Pienempi kake näyttää arveluttavasti ilmahiireltä, joista meikäläisellä on vain huonoja kokemuksia. Mukavasti käteen sopivaksi muotoiltu kake osoittautuu Bluetoothilla television kanssa kommunikoivaksi touchpadiksi, jonka erikoisuus on yläkulmasta löytyvä mikrofoni puheohjausta varten.

Kaikki liitännät löytyvät takapaneelista television vasemmasta reunasta. Suurin osa niistä sojottaa joko vasemmalle tai alas, mikä helpottaa seinäasennusta. Seinää kohti on vain wanhoja analogiliittimiä: Scart, rca-stereotulo ja videon rca-komponenttitulo. Seinätelineen kiinnityspisteet ovat kokoa VESA400.

Kaiuttimet ovat jotakuinkin sitä, mitä modernilta taulutelevisiolta voi odottaa: voimattomat ja bassotoistoltaan lähes olemattomat. Puhe on sentään kiitettävän selkeää, joten kyllä näillä uutiset kuuntelee, mutta vähänkään vaativampaan ääniraitaan suosittelen erillistä äänentoistoa.

CX725:n viritintarjonta on varsin kattava: DVB-T/T2, DVB-C ja DVB-S. Kaikki tukevat MPEG2- ja MPEG4-kuvapakkausta. CI-korttipaikka maksukanavia varten löytyy USB-liitinten yläpuolelta vasemmasta reunasta. HEVC-tukea virittimissä ei ole, mutta mediatoistimen ja IPTV:n käyttämä mediaprosessori osaa purkaa HEVC:n ja VP9:n. Netflixin ja YouTuben 4K-sisällön katselu onnistuu varsin sujuvasti Apps-osiossa majailevilla katselusovelluksilla, kunhan nettiyhteyden nopeus vaan piisaa.

Data liikkuu ketterästi ethernetin ja sisäänrakennetun Wifin avulla. Ääntä saa ulos ARC:lla, valokaapelilla sekä pikkujakilla kuulokkeisiin.

Edestä katsoen vasemmalle sojottavia USB-liitäntöjä on kolme. Kaksi ylintä ovat USB2-standardia; kolmas on suurempaa tiedonsiirtonopeutta tarjoava USB3 tutun sinisellä muovinipukalla. Kaikista USB-liitännöistä saa virtaa ulkoiseen laitteeseen, mutta siinä missä USB2:t antavat 5 volttia enintään 500 milliampeerilla, saa USB3-liitännästä 5 volttia enintään 900 milliampeerilla. Valmistaja suositteleekin, että ulkoinen kiintolevy kytketään nimenomaan USB3-liitäntään.

HDMI-tuloja on niukan oloiset kolme kappaletta, mutta ne kaikki tukevat HDMI 2.0 -standardia ja HDCP 2.2 -kopiosuojausta. Vain HDMI 2 -tulossa on Audio Return Channel, jolla voi viedä äänen televisiosta ulkoiseen vahvistimeen. Kaikki HDMI-tulot tukevat 24, 25, 30, 50 ja 60 ruudun kuvanopeuksia sekä UltraHD- että 4K-resoluutioissa. Paneelin resoluutio on 3840 x 2160 (UHD), joten teattereissa käytettävä 4096 x 2160 (DCI 4K) -resoluutio skaalataan alaspäin paneelin resoluutioon. Valikoista löytyy 4K Pure Direct -toiminto, jolla HDMI-tulot saa hyväksymään UHD-signaalia 60 ruudun kuvanopeudella ja täydellä 4:4:4-väriresoluutiolla. Which is nice.

Entistä parempaa kuvaa – taas

Viera-mallistoon on luonnollisesti kehitetty uusia kuvanlaatua parantavia ominaisuuksia verrattuna viime vuoden malleihin. Vain CX800-lippulaivamallissa nähtäviä ominaisuuksia ovat ”Dynamic Range Remaster”, joka näyttää olevan Panasonicin termi HDR:lle, kuvan tumman ja kirkkaan pään sävyerottelua parantava ”Studio Master Drive”, sekä ”Local Dimming Pro”, jolla tarkoitetaan paneelin valaisusta vastaavien ledien jakamista ryhmiin, joiden kirkkaus on erikseen säädettävissä.

CX725:n LCD-paneeli valaistaan paneelin takana olevilla, ryhmittäin ohjattavilla ledeillä, eli kyse on Local Dimming -ratkaisusta. Ruudun reunoilla voi kirkkaalla kuvalla nähdä hieman tummempia kapeita alueita, mikä johtuu todennäköisesti ledien sijoittelusta. Huomionarvoista on sekin, että edullisemmassa CX700-mallissa ledit ovat paneelin reunoilla (ns. Edge LED). Myös 50-tuumaisessa CX725-mallissa on Edge LED -paneeli.

Vaikka testatussa CX725-mallissa ei ole HDR-tukea, on siinä HDR:n mahdollistava Super Bright Panel -paneeli, joka tuottaa edeltäjiään kirkkaamman kuvan. Paneelin rakennetta muuttamalla ja taustavalaistusta uudistamalla valotehoa on onnistuttu lisäämään valmistajan mukaan n. 35 prosenttia virrankulutuksen kasvamatta. Valmistaja ilmoittaa keskimääräiseksi virrankulutukseksi 129 wattia. Taustavalon kirkkautta vähentämällä kulutus putoaa helposti alle 100 wattiin. Mittasin kirkkaimmasta kuvatilasta (yllättäen Normal, Dynamicin sijaan) hieman yli 500 nitsiä. Kalibroituna koko ruudun vitivalkoisesta irtosi ~180 nitsiä (taustavalon tehoksi oli asetettu 35). Vertailukohtana mainittakoon, että ensimmäisen sukupolven HDR-televisioilta odotetaan 700 – 1 000 nitsin valotehoa.

Wide Color Phosphor on Panasonicin vastaus joidenkin valmistajien käyttämälle Quantum Dot -tekniikalle. Siinä missä QD aktivoi ”kvanttipisteitä” sisältävän suotimen sinisillä ledeillä, käytetään Pansun ratkaisussa valkoisia ledejä ja uusia värisuotimia. Panasonicin mukaan sen tekniikalla saavutetaan parhaimmillaan 98 prosenttia elokuvateattereissa käytetystä DCI-P3-väriavaruudesta, QD-tekniikan yltäessä n. 93 prosenttiin.

P3-väriavaruus jonkinlaisena mittarina on hieman kyseenalaista, sillä sitä käytetään vain elokuvateattereissa esitettävässä sisällössä. Kotikäyttöön sillä ei ole juuri minkäänlaista saumaa, sillä UltraHD:n ykkösvaiheessa käytetyn Rec.709-väriavaruuden korvaajaksi valittiin Rec.2020, reippaasti vielä P3:akin laajempi väriavaruus. Ja koska P3 ei ole UHD:n virallinen väriavaruus, siihen masteroitua sisältöä ei todennäköisesti tulla kotioloissa näkemään.

Miksi valmistajat sitten korostavat paneeliensa DCI-P3-peittoa? Yksi syy on ainakin se, että Rec.2020 on tavattoman laaja väriavaruus, jonka saavuttaminen oli vielä alkuvuodesta ”ainakin 10 vuoden päässä”, alan asiantuntijoiden mukaan. Mutta kehityksellä on tapana kehittyä: 3M ilmoitti kesäkuussa kehittäneensä uudenlaisen suotimen, joka yhdessä Quantum Dot -tekniikan kanssa mahdollistaa yli 90 prosenttia Rec.2020:n väriavaruudesta. Kuluttajahintaisiin televisioihin tekniikka saapunee parin kolmen vuoden säteellä.

Paneelista

CX725:n paneeli on tyypiltään VA, mikä tarkoittaa hyvää kontrastia ja väritoistoa, mutta kapeahkoa katselukulmaa ja aavistuksen harmaaksi jäävää mustaa. Testiyksilössä ei esiintynyt pilveilyä tai taustavalon vuotoa edes nimeksi. Katselukulman kasvaessa sivusuunnassa yli 40 asteen kuvan kontrasti kärsii selvästi ja värit muuttuvat hailakoiksi.

Paneeli oli äärimmäisen palkitseva kalibroinnin suhteen: en muista toista näyttölaitetta, jonka olisi saanut näin helposti näin lähelle Rec.709:ää. Asetusvalikon alavalikoista löytyvät kaikki tarpeelliset säädöt näytön kalibroimiseen, eikä Panasonic ole tyytynyt perustason säätöihin. Valkotasapainoa voi säätää tuttuun tapaan punaisen, sinisen ja vihreän Gainilla ja Cut-offilla, mutta mikäli tuo ei näytön tuunaajalle riitä, on valikossa vielä vaihtoehto ”More Detailed Adjustment”. Siellä majailevat RGB Gain -säädöt, joilla valkotasapainon voi hienosäätää 10 kohdasta välillä 10-100 IRE.

Väriavaruutta rukataan punaisen, sinisen ja vihreän Hue-, Saturation- ja Luminance-säädöillä. Alavalikosta löytyvät säädöt syaanille, magentalle ja keltaiselle. Gammalle on valittavissa perusasetus väliltä 1.8 – 2.6, ja lisäasetuksissa gainia voi säätää erikseen kymmenestä kohdasta välillä 10-100.

Kaikki säädöt toimivat loogisesti, nopeasti ja vaikuttivat kuvaan juuri niin kuin odottaa sopi. Jos jostain haluaa kitistä, voisi valikkopuun suunnitella uudestaan niin, että kalibroija pääsisi tärkeisiin säätöihin käsiksi vielä harvemmilla kaukosäätimen näppäilyillä.

Televisio tukee myös 3D:tä, mutta siitä ei ole mitään positiivista sanottavaa. Panasonicia ei selvästikään ole aihe enää kiinnostanut. TV:n mukana ei tule 3D-laseja, mutta se tukee 3D Glasses Initiative -standardia, joten teoriassa minkä tahansa valmistajan aktiivi-3D-Bluetooth-lasit toimivat. Testasin telkun 3D:tä Panasonicin omilla laseilla: crosstalkin eli haamuilun määrä oli sitä luokkaa, että tätä televisiota ei voi suositella 3D:stä kiinnostuneille.

Tulikettu!

Panasonic on heittänyt oman Smart Viera -käyttöjärjestelmänsä romukoppaan ja valinnut tilalle nettiselaimestaan tutumman Firefoxin. Tämä Firefox OS:n nimellä kulkeva käyttis ei yllä television syvimpiin sopukoihin: mm. mediatoistimen aktivointi käynnistää Panasonicin aiemmista Viera-laitteista tutun käyttöliittymän. Firefox OS:ää voisikin käyttöjärjestelmän sijaan väittää käyttöliittymäksi.

Firefox OS suosii isoja ikoneja, tekstejä ja symboleja, jotta sitä voisi käyttää monen metrin katseluetäisyydeltä turvautumatta kaukoputkeen. Kaukosäätimen HOME-napista ruudulle pöllähtää kolme isokokoista palleroa, joiden valinnalla pääsee katsomaan tv-kanavia, selaamaan televisioon asennettuja sovelluksia ja valitsemaan kuvalähteistä, joita ovat mm. HDMI-tulot, USB-liitännät ja lähiverkosta löytyvät tiedostopalvelimet.

Sisäverkossa olevat tiedostopalvelimet sulassa sovussa HDMI-tulojen ja USB-liitäntöjen kanssa.

Apps Market sisältää kymmenittäin sovelluksia.

Option-napin alta aukeavassa valikossa on Pin-toiminto, jolla tv-kanavia, sovelluksia ja kuvalähteitä voi tuoda television kotivalikkoon käytön nopeuttamiseksi. Alavalikosta löytyy myös Accessibility-toiminto, josta saa päälle puheopastuksen. Televisio siis opettaa käyttöään kertomalla kulloinkin valitusta toiminnosta varsin selkeällä englanninkielellä. Puheopastuksesta heltiää myös kosolti huumoria valitsemalla sen kieleksi suomen. Tällöin telkku alkaa haastaa ehtaa rallienglantia, heitellen sekaan satunnaisia suomenkielen sanoja. Tuosta pitäisi varoittaa käyttäjää etukäteen, sillä joku saattaa nauraa itsensä kuoliaaksi.

TV tunnistaa sanan ”Netflix”, mutta ei ymmärrä käynnistää Netflix-sovellusta.

Televisiota voi myös ohjata puheella. Touchpad-kaukosäätimen mikrofoni-nappia painamalla TV jää odottamaan puhekomentoa, jonka käyttäjä möläyttää kaukosäätimelle Star Trek -kommunikaattorin käyttöä matkien. Komennoilla voi käynnistää sovelluksia, liikkua valikoissa, etsiä ohjelmia kanavien listoilta ja tehdä Google-hakuja sisäänrakennetulla Firefox-selaimella. Kuulostaa hienolta, mutta todellisuus on jotain muuta: lähes kaikki muu kuin hakujen tekeminen tapahtuu paljon nopeammin tavallisella kaukosäätimellä. Televisio ei myöskään tunnista sovellusten nimiä, vaan käyttäjän on sanottava sovellusikonin yläkulmaan ilmaantuva numero. Puheentunnistus takoo arkun kanteen sen viimeisen naulan: rallienglanti ei televisiolle kelpaa, vaan käyttäjän on äännettävä englantia kuin syntyperäinen jenkki. Suomenkielisistä sanoista televisio ei tajua yhtikäs mitään, mikä tekee monien tv-ohjelmien ja suomenkielisen nettisisällön etsimisestä mahdotonta.

Telkku saapui testiin keskeneräisellä käyttöjärjestelmällä: mikään sovellus ei toiminut, eivätkä Netflix- ja YouTube-sovellukset olleet asennettuina tai ladattavissa, vaikka niiden ikonit näytettiin Apps-valikossa. Firefox OS oli aluksi raivostuttavan laiska ja buginen. Testisession aikana Panasonic on julkaissut kolme ohjelmistopäivitystä, jotka ovat nopeuttaneet OS:n toimintaa kiitettävästi, mutta bugeihin törmää edelleen silloin tällöin. USB-muistitikun poistaminen aiheuttaa joskus tv:n uudelleenkäynnistyksen, Netflix-sovelluksen käytön jälkeen mediatoistin on hieman sekaisin, ja olenpa pariin kertaan saanut telkun niin juntturaan, että vain virtajohdon irroittaminen ja uudelleen kytkeminen sai sen taas tolkkuihinsa. Kaiken kukkuraksi kolmas päivitys korjasi joitain bugeja, mutta toi mukanaan uusia.

4K-sisällön katselu vaatii kalleimman Netflix-tilin sekä vähintään 16 Mbps:n nopeuteen yltävän nettiyhteyden.

Ensimmäinen päivitys sisälsi toimivat Netflix- ja YouTube-sovellukset. Molemmat tukevat 4K/UHD-sisältöä. Huomionarvoiseksi tämän tekee se, että Panasonicin CX-sarjalaiset ovat todennäköisesti markkinoiden ensimmäisiä televisioita, joissa on tuki YouTube 4K:lle ja YouTuben käyttämälle VP9-kodekille.

Ikävä vaan, että suuri osa YouTuben 4K/UHD-sisällöstä on joko matalaresoluutioisemmasta sisällöstä ylösskaalattua tai liian pienellä bittivirralla enkoodattua, mikä tekee ilmiselvää hallaa kuvanlaadulle. Mutta mikä parasta, mediaprosessorin HEVC- ja VP9-tuki on mediatoistimen käytettävissä.

Skaalaus ja jälkikäsittely

Skaalausta ja kuvan prosessointia testattiin 4K-signaaligeneraattorin lisäksi kourallisella testilevyjä. Aivan ensimmäiseksi vastaan tuli outo tenkkapoo: useimmilta levyiltä toistui vain ääni. Joiltain levyiltä toistuivat trailerit ja päävalikko, mutta elokuvan alkaessa kuva katosi äänen toistuessa. Epäilin syypääksi ensin väärin toimivaa HDCP-asetusta ja pakotin sen Auto-tilasta HDCP 1.4:ään, mutta tuloksetta.

Lopulta asetusvalikosta löytyi valinta ”HDMI Auto Setting”, joka tarjosi jokaiselle HDMI-tulolle vaihtoehdot ”Mode 1” ja ”Mode 2”. Oletusarvona oli ”Mode 2”, ja kas kummaa, Blu-ray-levyjen kuva alkoi näkyä heti kun valitsi vaihtoehdon ”Mode 1”. Manuaali ei kerro asetuksesta muuta kuin ”Vaihda asetusta, jos HDMI-tulon kuva ei näy oikein.” Justjoo.

Prosessointia testattiin ensimmäiseksi HQV:n Blu-ray-testilevyllä, jonka sisältö on pääosin lomitettua teräväpiirtoa 29,97 ruudun kuvanopeudella. CX725 suoriutui testeistä joko hyvin tai kiitettävästi. Pienet väpätykset ja tuplakuvat katosivat kytkemällä interpolointi (”IFC”) Off-tilasta Min-tilaan. Medium- ja Max-asetukset eivät tehneet näkyvästi parempaa jälkeä. Filmitarkkuuden testissä IFC:n Min-asetus pehmensi 24fps-kuvan olennaista nykytystä vain aavistuksen; Med- ja Max-asetukset tuottivat sulavampaa kuvaa, mutta toivat testikuvioihin ylimääräistä eloa. Kohinanpoistotestissä NR:n Auto-asetus aiheutti kohinan pumppaamista. Max-asetus siivosi kohinan tehokkaasti, mutta teki liikkuvasta detaljista savimaista massaa. Medium-asetus osoittautui hyväksi kompromissiksi ja sopii tilanteisiin, joissa asiaankuulumaton kohina pitää jollain konstilla saada aisoihin.

Spears & Munsil -levyn lukuisat testit eivät aiheuttaneet CX725:lle ongelmia paria poikkeusta lukuunottamatta. Niidenkin kohdalla syypää saattaisi olla Blu-ray-soitin, mutta tarkempaan tutkimukseen ei riittänyt energiaa tai aikaa.

DVD-resoluution testilevyjä ei tullut käytettyä, siitä yksinkertaisesta syystä, että käsillä ollut Blu-ray-soitin ei suostunut ulostamaan lomitettua PAL-kuvaa. Testasin PAL-tarkkuudessa olevan videon skaalausta mediatoistimella ja hämmästyin, sillä jälki oli vallan siedettävää — etenkin kun ottaa huomioon, että ruudulla näkyvistä n. 8 miljoonasta kuvapisteestä 7,6 miljoonaa luodaan keinotekoisesti 25 kertaa sekunnissa.

CX725:n skaalain tuottaa hyvää perusjälkeä. Sitä ei ole koulutettu massiivisten tietokantojen avulla, eikä se yritä luoda detaljia tyhjästä, mutta sen minkä se tekee, se tekee kohtuullisen hyvin. Blu-rayt skaalautuvat aivan katselukelpoisiksi, vaikka jälki ei missään vaiheessa erehdytä katsojaa luulemaan kuvaa aidoksi UltraHD:ksi.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaa: CX725 kompastelee liikeresoluutiotesteissä, kuten LCD-paneelilta sopii odottaa. FPD-levyn liikeresoluutiotestissä televisio joutuu skaalaamaan lomitettua HD-kuvaa, ja kun kaikki kellot ja pillit interpolointia myöten on kytketty pois päältä, putoaa tarkkuus nopeassa liikkeessä 300-350 juovaan. Interpolointi nosti tarkkuuden 1080 juovaan jo Min-asetuksella, eivätkä Mid/Max-asetukset aiheuttaneet siihen verrattuna silminnähtävää muutosta. Blu-raylta skaalattu liikeresoluutiotesti ei tietenkään kerro aivan koko totuutta.

Testasin interpoloinnin vaikutusta vielä Sahara Blu-rayn alkuteksteillä, jota parempaa materiaalia ei tähän tarkoitukseen ole. Kun televisioon ajetaan 24p-kuvaa, valikon IFC-ominaisuus ei ole käytettävissä, vaan sen tilalle tulee ”24p Smooth Film”. Se toimii käytännössä aivan samalla tavalla. Off-asennossa kuva nylkyttää eteenpäin tuttuun tyyliinsä. Min-asetus pehmentää liikettä aivan aavistuksenomaisesti; liian vähän, että sillä olisi käytännön merkitystä. Mid-asetus on heti täyttä saippuaoopperaa, aivan liian sulavaa ja keinotekoisen ylinopeudella liikkuvaa. Max-asetuksen jälki eroaa edellisestä vain sen verran, että kuvan elementit ”häntivät” hieman näkyvämmin.

Kellot ja pillit

Luodaanpa pikainen silmäys CX725:n erilaisiin kuvanparannusominaisuuksiin. Vivid Colour voimistaa kuvan värejä, sanoo käsikirja, mutta asetuksen näplääminen päälle ja pois Blu-raylta tulevaa kuvaa katsoessa ei aiheuttanut väreihin mitään huomattavaa eroa. Adaptive Backlight Control säätää taustavalon voimakkuutta kuvan mukaan ja tavoittelee jatkuvasti parasta mahdollista kontrastia. ABC tekee kalibroinnin mahdottomaksi, joten se lensi heti pois päältä.

Saman kohtalon koki Ambient Sensor, joka makustelee katselutilan valaistusta ja muuttaa kuvan kirkkautta tilaan sopivaksi. Juu, ei kiitos. Noise Reduction vähentää kuvan kohinaa, ja siitä voi joissain tapauksissa olla hyötyäkin — mutta kaupallista Blu-ray-julkaisua katsottaessa sen pitää olla visusti Off-asennossa. MPEG Remaster on tarkoitettu peruspiirtosisällön siistimiseen, oli kyseessä sitten huonosti pakattu DVD tai liian vähäisestä bittivirrasta kärsivä digi-tv-lähetys.

Resolution Remaster on siitä veikeä toiminto, että se ei tehnyt millään testatulla kuvamateriaalilla yhtikäs mitään. 24p Smooth Film tarjoaa kuvan interpolointia ja liikkeen sulavointia saippuaoopperaefektin kustannuksella. Toiminto korvautuu aivan samalla tavalla toimivalla IFC:llä, kun televisioon syötetään muuta kuin 24p-kuvaa.

Alavalikkoon on jemmattu lisää toimintoja. Game Mode vähentää kuvapiirron viivettä kytkemällä pois päältä interpoloinnin, kohinanvaimennuksen, MPEG Remasterin ja Resolution Remasterin. Tuon tuloksena viive putoaa 51 millisekunnista 38 millisekuntiin. Tulos ei ole taulutelevisioiden kärkeä, mutta huonoksikaan sitä ei voi haukkua.

Film Cadence Mode väittää parantavansa pystyresoluutiota lomitetulla kuvamateriaalilla. 1080p Pure Direct kytkee pois päältä suurimman osan skaalaimen ominaisuuksista. Tuloksena on ripauksen karkeampi kuva. 4K Pure Direct näyttää UHD/4K-kuvan sellaisenaan ilman mitään jälkiprosessointia. 1080p Pixel by 4pixels on lähinnä demoiluun; sillä voi esittää miltä UHD-tarkkuuteen skaalattu kuva näyttäisi, jos skaalaus tehtäisiin mahdollisimman yksinkertaisesti pikseleitä monistamalla.

Ensimmäisessä kuvassa ”1080p Pixel by 4pixels” on päällä, jälkimmäisessä ei.

Mittaustulokset

Ennen mittauksia otin pois päältä Ambient Sensorin, jotta TV ei lähde ominpäin tekemään muutoksia asetuksiin. Jätin vielä tässä vaiheessa kaikki muut asetukset tehtaan säätöihin.

Aloitetaan takuuvarmasti kehnoimmasta, eli Dynamic-kuvatilasta:

DeltaE-virhearvot paukkuvat yli asteikon, gammakäyrä on mitä sattuu ja harmaatasapaino seilaa jossain taivaan sinessä, jotakuinkin kirjaimellisesti. Ei näin.

Normal-kuvatila:

Jonkin verran Dynamic-tilaa parempi suoritus, mutta parantamisen varaa on yhä reilusti. Väriavaruus alkaa sentään olla jo vähän sinne päin.

Cinema-kuvatila:

Väriavaruus alkaa valkoista lukuunottamatta olla siedettävää tasoa, mutta saturaatiot ja harmaiden väritasapaino ovat vielä pahasti pielessä. Gamman kanssa voisi ehkä hätätapauksessa elää.

True Cinema -kuvatila:

Toivottavasti tämän ei ollut tarkoitus olla se paras kuvatila. Väriavaruus on valkoista ja sinistä lukuunottamatta kelvollinen, eivätkä saturaatiotkaan ole aivan päin honkia. Gamma huitelee tavoitetta kirkkaampana, mikä näkyy myös harmaiden väritasapainon korostuksina.

Otetaanpa uusiksi, mutta tyhmemmin

Seuraavaa testikierrosta varten ”tyhmensin” kaikki kuvatilat, eli napsin pois päältä kaikki kuvanparannusominaisuudet ja automatiikan. Dynamic-kuvatilaa en suoraan sanoen viitsinyt enää mitata.

Normal-kuvatila:

Normal-tila ei typeröittämisestä juuri kohentunut. Ei jatkoon.

Cinema-kuvatila:

Lobotomia pudotti harmaiden keskiarvoista virhettä ja kohensi gammaa selvästi, mutta ei tämä vielä kelpaa.

True Cinema -kuvatila:

True Cinema hyötyi lobotomiasta eniten: harmaatasapaino näyttää hyvältä punaista korostusta lukuunottamatta, gamma on pikku piikkiä vaille lähes täydellinen, ja saturaatiotkin saatiin melkein kaikki kolmeen tai alle, eli hyväksyttävän rajamaille.

Kalibrointi

Kalibrointia varten otin lähtökohdaksi Custom-kuvatilan, josta napsin pois päältä tekoälyn ja automatiikan. Jätin taustavalon arvoksi 35, koska katsoin televisiota pääasiassa valaistussa työhuoneessa. Pimennetyssä tilassa tapahtuvaa katselua varten taustavalon voi vähentää 25:een, ehkä allekin, mutta tumman pään kalibrointi muuttuu hankalammaksi. Parhaan mustan tason saavuttaa pudottamalla taustavalon nollaan, mutta kuva muuttuu hyvin latteaksi ja elottomaksi.

Kohdegammaksi otin 2.4, vaikka jälkikäteen ajatellen 2.2 olisi ollut parempi valinta. Toisen ohjelmistopäivityksen jälkeen asetusvalikkoon ilmaantui ohjeteksti, jonka mukaan gammaksi voi valita BT.1886:n. Se vaati tosin automaattisesti taustavalon voimakkuutta säätävän toiminnon asettamista Minimum-tilaan, mikä tekee kalibroinnin mahdottomaksi.

Kalibrointiin meni hieman toista tuntia, ja lopputulos… no, annetaan mittaustulosten puhua puolestaan:

Tätä kelpaisi käyttää jo ammattilaistason jälkituotannossa vaikkapa värimäärittelyyn. Saturaatioissa on muutama hyväksyttävän rajaa lähestyvä piikki, mutta hätää ei oikeasti ole, sillä alle kolmen jäävää virhettä ei voi silmin havaita.

Bonuspisteitä Panasonicille siitä, että kalibroitu kuvatila on valittavissa myös mediatoistimen ja katselusovellusten kanssa.

Kontrastit ja mustan taso

Kontrastit mitattiin kunkin kuvatilan ”tyhmennyksen” jälkeen, eli vailla kuvanparannusominaisuuksia tai taustavalon automatiikkaa.

Taustavaloasetuksen vaikutus kalibroidun kuvan mustan tasoon:

Mediatoistin

CX725:n mediatoistin ansaitsee kehut pienin varauksin. Sen löytäminen aiheutti aluksi päänvaivaa; valikoista kun ei löydy mitään mediatoistimelta haiskahtavaakaan. Temppu tehdään navigoimalla ensin Devices-valikkoon, jossa valitaan tiedostot sisältävä laite, olipa se sitten muistitikku, ulkoinen kiintolevy tai lähiverkossa sijaitseva palvelin, jotka Firefox OS haistelee listalle kiitettävän nopeasti.

Mediatoistimen käyttöliittymä on vuodelta kivirengas ja sarvikypärä, mutta se toimii mukavan ripeästi. Options-valikosta voi kytkeä päälle kätevän esikatselun ja repeat-toiminnon. Jos tiedosto sisältää useamman ääniraidan tai tekstityksen, voi niitä vaihtaa katselun aikana Options-valikossa. Tuo ei tosin toimi aivan kaikilla konteilla; mm. Blu-raylta tuttu .m2ts toistuu visusti ensimmäisellä mediatoistimen hyväksymällä ääniraidalla ja tekstityskielellä.

Tekstitykselle on omat asetuksensa riippuen siitä, onko tekstitysraita tiedoston sisällä vai erillisenä tiedostona. Jälkimmäisessä tapauksessa valikkoon aukeaa hieman laajempi vaihtoehtojen kirjo. Ulkoisista tekstitysformaateista tuettuja ovat ainakin .srt, .sub ja .txt. Käyttäjä voi vaikuttaa tekstin kokoon, väriin, sijaintiin, viiveeseen sekä merkistöön, mitä rukkaamalla saa yleensä täkäläiset ääkköset näkymään oikein.

Mediatoistin tukee laajaa valikoimaa video- ja audiokodekkeja. Listalla ovat kaikki yleisimmät peruspiirto-, teräväpiirto- ja ultrateräväpiirtoaikakausien formaatit. Hankalaksi tilanteen tekee se, että kaikkia kodekkeja ei tueta kaikissa konteissa. Esimerkiksi videokameroiden suosimaa mts-konttia toistettaessa ainoa sallittu videokodekki on H.264 ja ääniraidaksi kelpaa vain Dolby Digital. VP9-muotoinen video kelpaa vain webm-kontissa, ja HEVC toistuu vain mp4-, mkv- ja ts-konteista. Miinuspisteitä myös siitä, että FLAC ei kelpaa ääniraidaksi missään videokontissa, vaikka FLAC-muotoiset musiikkitiedostot toistuvat mukisematta.

Hatunnoston ja papukaijamerkin mediatoistin ansaitsee vielä harvinaisen VP9-tuen lisäksi siitä, että se toistaa 60 ruudun kuvanopeudella ja 10-bittisillä väreillä HEVC-enkoodattua UHD-videota kuin vettä vaan. Tehokkain PC:ni jaksaa juuri ja juuri pyörittää videota 45 ruudun kuvanopeudella ikävästi tökkien ja loikkien, mutta silläpä ei olekaan apunaan HEVC:in purkamiseen suunniteltua apuprosessoria. Pieni miinus siitä, että television HEVC-dekooderi ei ole täysin yhteensopiva ilmaisen x265-enkooderin kanssa; kuva hajoaa ajoittain legopalikoiksi.

Vähän isompi miinus rapsahtaa siitä, että mediatoistin listaa kaikki laitteen sisältämät tiedostot yhdessä pötkössä, ja ripottelee hakemistojen nimet sinne joukkoon ihan miten sattuu. Jos laitteeksi on valittu esim. tuhansia tiedostoja sisältävä palvelin, on mediatoistimen tuottamalta listalta aivan mahdotonta löytää mitään tiettyä tiedostoa. Toivottavasti Panasonic korjaa tämän pikapuoliin.

Summa summarum

Ensimmäinen koekatselu näytön kalibroinnin jälkeen osoittautui ikimuistettavaksi hetkeksi. Testimateriaaliksi oli valikoitunut 60 ruudun kuvanopeudella, 10-bittisillä väreillä ja UHD-tarkkuudessa taltioitu korealaisen pop-artistin esitys. Leukani loksahti aivan kirjaimellisesti, sillä ruudulle avautui käsinkosketeltavan aidon tuntuinen näkymä toiseen maahan ja aikaan. Näytöllä pyöri lyhyesti sanoen kauneinta kuvaa mitä olen konsanaan päässyt todistamaan.

Olen demonnut televisiota samalla kuvamateriaalilla puolelle tusinalle henkilölle. Vaikutus on joka kerta sama: katsoja istuu tv:n ääressä kuin hypnotisoituna, sanomatta sanaakaan. Alahuuli saattaa jossain välissä hieman lerpattaa. Pariminuuttisen demon päätteeksi hän havahtuu kuin unesta heräten ja ensimmäinen kysymys on aina, ”Onko tätä lisää?”

Panasonic on uusien teknologioidensa avulla rakentanut oivallisen rauta-alustan, joka mahdollistaa huippuluokan kuvanlaatua tuottavan kokonaisuuden. Mutta rauta on yksinään vain läjä komponentteja, joihin puhalletaan henki ohjelmistolla – ja siinä Panasonicilla on vielä parantamisen varaa. Firefox OS toimii suurimmaksi osaksi hyvin, mutta ns. tehokäyttäjä törmää omituisiin virheisiin vähän turhan usein. Panasonic on julkaissut televisioon kolme päivitystä kuukauden sisään, mikä vihjaa valmistajan seisovan visusti tuotteensa takana.

Ominaisuuksiinsa ja (kalibroituna) erinomaiseen kuvanlaatuunsa nähden CX725 omaa loistavan hinta-laatusuhteen.

Unohtaisikohan Panasonic testiyksilön tänne, jos olen ihan hissuksiin?
(puhelin soi) -”Jaa mitä, ei unohda? No voi perhana.”

PLUSSAT
+ Tuki Netflix 4K:lle ja YouTube 4K:lle
+ Kalibroitavissa hekumallisen lähelle Rec.709:ää
+ Mediatoistin (pienin varauksin)
+ Erinomainen kuva kalibroituna
+ Laaja sovellusvalikoima

MIINUKSET
– LCD:lle tyypillinen liikeresoluution katoaminen ilman interpolointia
– Firefox OS:n bugit
– Mediatoistimen sisältölistaus
– Esiasetetut kuvatilat jäävät oletusasetuksilla kauas optimaalisesta
– Kehno 3D
– Kotimaisten tv-kanavien katselusovellukset puuttuvat (vielä?)
– Sisäänrakennettu Firefox-selain ei sisällä Flashia tai Silverlightia (=YLE Areena, Katsomo ja Ruutu eivät toimi)

Artikkelit

Paremman kuvan tulevaisuus (2015)

1.1.2016 Petri Teittinen Kommentoi

Suomessa on hädin tuskin ehditty aloittaa teräväpiirtolähetykset, kun kauppiaat tuputtavat jo uusia Ultra HD -televisioita neljä kertaa tarkemmalla kuvalla. Ultra HD on merkittävin parannus tv-kuvan laatuun sitten väritelevision keksimisen, mutta ei aivan vielä, eikä tarkemman kuvan ansiosta.

Tämä artikkeli julkaistiin erilaisena versiona Helsingin Sanomien Lauantai-liitteessä syyskuussa 2015.

Mitä uutta UHD tuo tullessaan?

Jos katsot taulutelevisiosi ruutua oikein läheltä, saatat havaita kuvan koostuvan pienistä pisteistä. Näitä kuvapisteitä kutsutaan pikseleiksi. DVD:llä olevan elokuvan ja tavallisen peruspiirtolähetyksen kuvassa on 720 pikseliä vaakasuunnassa ja 576 pikseliä pystysuunnassa; yhteensä siis hieman yli 400 000 pikseliä. Teräväpiirtokuvan (HD) tarkkuus on 1920 x 1080, joten se koostuu hieman yli 2 miljoonasta pikselistä.

Ultrateräväpiirtokuvan (UHD) tarkkuus on 3840 x 2160. Kuvapisteitä on 8,3 miljoonaa, prikulleen neljä kertaa niin paljon kuin teräväpiirtokuvassa ja 20 kertaa peruspiirtokuvan verran. Ensimmäiset UHD-televisiot saapuivat Suomeen loppuvuodesta 2012 Sonyn ja LG:n esitellessä 84-tuumaiset UHDTV:nsä. Massiivisten näyttöjen hinnat olivat luokkaa ”Jos sun pitää kysyä hintaa, sulla ei oo siihen varaa”.

Ultra HD -televisioista puhuttaessa käytetään usein myös termiä ”4K”, jonka tv-valmistajat omivat vaivihkaa elokuvateattereiden ammattikielestä. 4K-teattereissa, joita Suomessakin on vihdoin pari kappaletta, esitettävän kuvan tarkkuus on 4096 x 2160, joten se on hieman UHD-kuvaa leveämpi. Termin kaappaamisen taustalla lienee kuvitelma, että ”4K” on helpompi markkinoida kuin ”Ultra HD”.

Ultra HD:ssa ei ole kyse vain kuvapisteiden määrän moninkertaistumisesta ja sen myötä tarkemmasta kuvasta. Vastikään käynnistynyt UHD-standardin kakkosvaihe sisältää kosolti muita parannuksia, jotka yhdessä tekevät siitä merkittävimmän kuvanlaadullisen edistysaskeleen sitten väritelevision keksimisen. Taulutelevisiot ovat jo pitkään kyenneet esittämään parempaa kuvaa kuin lähetysstandardit ovat sallineet. UHD:n myötä vuosikymmenten takaiset standardit heitetään romukoppaan, ja kuluttajille voidaan vihdoinkin tarjota parasta kuvaa mitä nykyteknologialla on mahdollista tuottaa.

Pömpelit vaihtoon

UHD-aikakauteen siirtyminen vaatii käytännössä melkein koko laitteiston uusimista. Ensiksi vaihtoon menee luonnollisesti televisio. Ulkoisen digiboksin päivittämisellä ei ole kiire, mutta dvd- tai Blu-ray-soitin saa tehdä tilaa Ultra HD Blu-ray -soittimelle. Uusimmatkaan pelikonsolit eivät kykene tuottamaan UHD-kuvaa, mutta PC-pelaajat voivat päivittää pelirautansa UHD-kelpoiseksi uudella näytönohjaimella.

Kotiteatterihuoneen AV-vahvistin pitää korvata uunituoreella mallilla, jonka esitteessä vilistävät termit ”HDCP 2.2”, ”HDMI 2.0a” ja ”HDR”. Kaiuttimia ja kaiutinkaapeleita ei sentään tarvitse uusia. Yhtä onnellisesti saattaa käydä HDMI-kaapeleille, jos ne ovat mallia ”High Speed”. HDMI-kaapelin pituuden kasvaessa kasvaa myös todennäköisyys laadukkamman ja kalliimman kaapelin tarpeeseen.

UHDTV:n hankinnassa maltti on todellakin valttia. Siinä missä ”Ultra”-sanasta sai vielä pari vuotta sitten maksaa hurjan lisähinnan, ovat UHD-televisioiden hinnat suorastaan romahtaneet viimeisen vuoden aikana. Varsin laadukasta 50-tuumaista UHDTV:tä saa jo hieman alle tuhannella eurolla. Isommalla budjetilla saa paitsi isomman ruudun ja parempaa kuvanlaatua, myös roppakaupalla edullisemmista malleista uupuvia älytelevisio-ominaisuuksia.

Maltille on tärkeämpikin tilaus kuin kukkarolle suotuisa hintakehitys, kiitos Ultra HD -standardin muuttumisen. Ykkösvaiheessa parannettiin kuvan tarkkuutta lisäämällä kuvapisteiden määrää; nyt käynnistyneessä kakkosvaiheessa parannetaan kuvapisteiden laatua. Tämä tarkoittaa huomattavasti laajempaa väripalettia, kirkkaampaa kuvaa, vahvempia ja aidompia värejä, sekä lisää yksityiskohtia kuvan tummissa ja kirkkaissa alueissa.

Standardin vielä eläessä on helppo ostaa kotimatkan aikana vanheneva UHD-televisio. Tuon voi välttää varmistamalla, että tv:n ominaisuuslistalta löytyvät aiemmin mainitut lyhennehirviöt ”HDCP 2.2”, ”HDR” ja ”HDMI 2.0a”. Monet nyt myytävät mallit voi päivittää verkosta ladattavalla ohjelmistopäivityksellä HDR- ja HDMI 2.0a -yhteensopiviksi; tuo kannattaa varmistaa erikseen ennen lopullista ostopäätöstä.

Mitä sillä sitten katsotaan?

UHD-televisiot osaavat näyttää perus- ja teräväpiirtosisällön UHD-tarkkuudella, mutta ihmeisiin nekään eivät pysty. Pehmeä ja suttuinen digilähetys ei muutu silmänräpäyksessä partaveitsenteräväksi ikkunaksi toiseen aikaan ja paikkaan vain sen takia, että lähetystä katsotaan UHD-televisiolla. Parhaat UHDTV:t osaavat tosin kehittää laadukkaasta teräväpiirtokuvasta melkein aidon UHD-kuvan näköistä, mikä tyydyttänee pahimman UHD-nälän ainakin joksikin aikaa.

Aitoa UHD-sisältöä tarjoavista lähteistä ei ole runsauden pulaa, etenkään Suomessa. Täkäläisten lautasantennien ulottuvilla olevien satelliittien kanavavalikoimissa on pari UHD-demokanavaa, mutta niiden vähäisen tarjonnan oppii ulkoa yhdessä iltapäivässä. DNA teki vuoden 2014 joulukuussa UHD-testilähetyksiä kaapeliverkossaan, mutta varsinaista UHD-kanavaa saa odottaa vielä kotvan jos toisenkin.

Antenniverkossa välitettävät UHD-kanavat ovat vuosien päässä. Kotimaiset lähetystoiminnan harjoittajat toteavat yhteen ääneen tarkkailevansa laitekannan kehittymistä ja odottavansa UHD-sisältövalikoiman kasvua. Kaiken kukkuraksi uusimmissakaan UHD-televisioissa ei ole UHD-lähetyksiin sopivaa antenniviritintä.

Verkko on tällä hetkellä paras UHD-sisällön lähde. YouTubessa on runsaasti lyhyttä UHD-sisältöä, joskin harmillisen suuri osa siitä ei ole aitoa, vaan teräväpiirtokuvasta keinotekoisesti luotua. Netflixin valikoimassa on toista sataa tuntia ihka aitoa UHD-sisältöä, johon pääsee käsiksi lunastamalla kolmesta eri tilausvaihtoehdosta kalleimman (€11,99/kk). Palvelun UHD-sisältöä ei voi tällä hetkellä katsella tietokoneella, vaan siihen tarvitaan Netflix 4K -yhteensopiva UHD-televisio ja vähintään 16 megabitin nettiyhteys. Television yhteensopivuus on syytä varmistaa, sillä jotkut UHDTV:t eivät osaa toistaa Netflixin UHD-sisältöä.

Syyskuun alussa järjestetyillä IFA-messuilla esiteltiin ensimmäiset Ultra HD Blu-ray -soittimet ja -levyt, jotka saapuvat kauppoihin vuoden 2016 ensimmäisellä neljänneksellä. Kaiken siirtyessä kovaa vauhtia verkkoon on perusteltua kysyä, kiinnostaako uusi levyformaatti enää kuluttajia. Formaatin luoneen Blu-ray Disc Association -järjestön mukaan levy tarjoaa parhaan UHD-kuvan ja äänenlaadun, eivätkä verkon suoratoistopalvelut voi yltää samalle tasolle vaatimatta yli 100 megabitin yhteysnopeuksia.

Varo väärennöksiä

Maailmalla on puolisen tusinaa verkossa toimivaa elokuvapalvelua, jotka mainostavat kilvan laajaa UHD-sisällön valikoimaansa. Valtaosa palveluiden sisällöstä ei ole aitoa UHD:ta, vaan keinotekoisesti teräväpiirtotasoisesta lähteestä luotua. Mikä pahinta, myös Hollywood-studiot tulevat tuputtamaan kuluttajille ”väärennettyä” UHD-sisältöä. Tämä johtuu, ironista kyllä, maailman digitalisoitumisesta.

Kun elokuvia alettiin 1990-luvun lopulla kuvata digitaalisesti, pystyivät digitaalikamerat aluksi tallentamaan kuvaa vain HD-tarkkuudessa. Ensimmäiset ammattilaistason 4K-videokamerat ilmaantuivat seitsemisen vuotta sitten. Siinä vaiheessa visuaaliset tehosteet luotiin jo lähes yksinomaan tietokoneilla, mikä aiheutti uuden hidasteen 4K:n yleistymiselle. Digitaaliset tehosteet tehtiin 2K-tarkkuuteen, mikä pakotti viimeistelemään koko elokuva 2K-tarkkuudella, vaikka näyttelijät olisikin kuvattu 4K-tarkkuudella. Esimerkiksi Hobitti-elokuvat kuvattiin 5K-tarkkuudella, mutta digitaalisten tehosteiden takia elokuvat viimeisteltiin 2K-tarkkuudella, eikä niistä ole olemassa aitoa 4K- tai UHD-versiota. Tilanne on alkanut muuttua vasta aivan viime aikoina; Interstellar ja Tomorrowland lienevät ensimmäiset digitaalitehosteiden kyllästämät alusta loppuun 4K:na valmistetut elokuvat.

Suuri osa viimeisten 15 vuoden aikana tehdyistä elokuvista ja tv-sarjoista on siis lukittu ikiajoiksi 2K-tarkkuuteen. Ehtaa 4K/UHD-kuvaa varten täytyy matkata ajassa taaksepäin, aikaan ennen tietokoneita, jolloin filmi oli kuningas. Monet klassikot, joukossa Arabian Lawrence, Kwai-joen silta ja Taksikuski, on jo entisöity 4K-tarkkuuteen suurella vaivalla ja budjetilla.

Istu oikealla etäisyydellä

Yksi suuremman tarkkuuden hyödyistä liittyy katseluetäisyyteen: UHD-kuvaa voi – ja pitäisi – katsoa paljon lähempää kuin perus- tai teräväpiirtokuvaa. Jos istut liian kaukana, näköaistisi ei voi erottaa UHD-kuvan koko tarkkuutta. Joidenkin valmistajien viljelemä nyrkkisääntö ns. optimaalisen katseluetäisyyden määrittelylle on ”1,5 kertaa kuvan korkeus”. 55-tuumaisen näytön tapauksessa tuo tarkoittaisi noin 120 senttimetriä. Siltä etäisyydeltä katsoja erottaisi UHD-kuvan koko tarkkuuden näkemättä yksittäisiä kuvapisteitä.

Laskukaava perustuu ns. tavalliseen näkökykyyn, jolla saa optikolla tehdystä näkötestistä tuloksen 1.0. Allekirjoittanut uusi taannoin silmälasinsa, ja sai niillä testistä tuloksen 2.0. Moisella näkökyvyllä optimaalinen katseluetäisyys 55-tuumaisesta UHD-televisiosta on jo kaksi ja puoli metriä. Käy siis ensin tarkistuttamassa näkösi, jos haluat kaiken ilon irti UHD-kuvasta.

Artikkelit

Ostaisinko Ultra HD -television? (2014)

18.1.2014 Petri Teittinen Kommentoi

Uudet Ultra HD -televisiot houkuttelevat kuluttajia teräväpiirtoa neljä kertaa tarkemmalla kuvalla. Mutta onko moisen hankinnassa järjen häivääkään? Tässä katsaus UHD:n nykytilaan, sen sudenkuoppiin ja mahdollisesti valoisampaan tulevaisuuteen.

Tämä artikkeli on alunperin julkaistu DVD Plazan blogissani tammikuussa 2014. Koko Ultra HD -ekosysteemi on sittemmin kehittynyt pitkin harppauksin, minkä johdosta artikkelin sisältö on monilta osin vanhentunutta. Päätin julkaista artikkelin täällä päivittämättä sitä, koska artikkeli ilmentää varsin hyvin UHD:n sekavaa tilaa yli kaksi vuotta sitten… ja näyttää miten vaikeaa tulevaisuuden ennustaminen on.

Heti kärkeen pieni oppitunti termeistä 4K ja Ultra HDTV. Ne eivät nimittäin tarkoita samaa asiaa. 4K on ammattilaisten käyttämä termi, kun tarkoitetaan liikkuvan kuvan esittämistä 4096×2160-tarkkuudella digitaalisessa elokuvateatterissa. 4K on myös osa digitaaliteattereissa esitettävän sisällön DCI-standardia, joka määrittää mm. hyväksytyt resoluutiot, ruutunopeudet, värisyvyyden ja väriavaruuden.

Kuluttajille kaupiteltavien Ultra HD -televisioiden tarkkuus on 3840×2160, eli hieman 4K:ta pienempi. Se on myös prikulleen neljä kertaa teräväpiirron tarkkuus, 1920×1080. Kuvapisteiden eli pikselien määrä ei kuitenkaan ole ainoa ero teatteri-4K:n ja kuluttaja-UHD:n välillä. Tämän tietää hyvin mm. Dolby, joka peräänkuulutti UHD-julkistusten kyllästämillä CES-messuilla ”myös parempia pikseleitä”. ITU, eli standardeja määrittelevä International Telecommunication Union, oli samoilla linjoilla luodessaan Rec.2020-suosituksensa UHDTV:tä varten.

Rec.2020 suosittelee, että UHD-televisioiden pitäisi pystyä toistamaan 120 kuvaa sekunnissa. Värisyvyys kasvaisi nykyisin käytettävän Rec.709-standardin 8 bitistä per kanava kymmeneen tai kahteentoista. 12 bitillä voitaisiin esittää 68,71 miljardia värisävyä. Myös väriavaruus laajenisi todella merkittävästi ja kattaisi 75,8 prosenttia CIE 1931 -väriavaruudesta. Vertailun vuoksi Rec.709:n määrittelemä väriavaruus kattaa vain 35,9 prosenttia CIE 1931:stä.

Paneelivalmistajat löivät kuitenkin kapuloita Rec.2020:n rattaisiin. Suosituksen mukaisten paneelien valmistaminen olisi hankalaa ja kallista, mikä nostaisi jo muutenkin tyyriiden UHD-televisioiden kuluttajahintoja. Valmistajilla oli esittää vahva perustelu: Rec.2020:n mukaisesti tehtyä sisältöä ei ole olemassakaan ja vaikka olisikin, konstia sen jakeluun kuluttajille ei ole.

Ei siis ihme, että laitevalmistajat pistivät ITUn suosituksen jäähylle ja loivat yhteistuumin uuden UHD-määritelmän. Jotta televisiota voidaan väittää UHD-televisioksi, täytyy sen täyttää nämä minimivaatimukset:

Resoluutio: 3840 x 2160
Kuvasuhde: 16:9
Väriavaruus: Rec.709
Värisyvyys: 8 bittiä/kanava
Kuvanopeudet: 24p/25p/30p/50p/60p
Ääni: PCM 2.0 stereo

Toisin sanoen, ainoa ero HD-televisioihin on suurempi resoluutio; ei laajempaa väriavaruutta, parempia värejä tai suurempia kuvanopeuksia. Mahdollisuus nykyistä huomattavasti parempaan kuvaan valui siis tällä erää hiekkaan. Mikään ei toki estä valmistajia esittelemästä tulevaisuudessa Rec.2020:n suosituksiin perustuvaa UHDTV:tä, eräänlaista ”UHDTV+”:aa.

Huomatkaa, että käytän seuraavasta väliotsikosta lähtien termejä ”4K”, ”UHD” ja ”UHDTV” tarkoittaen kaikilla 3840×2160-resoluution Ultra HD:tä, vaikka niin ei pitäisikään tehdä. Laitevalmistajat ja media ovat käyttäneet ”4K”-termiä ”Ultra HD”:n sijaan (ja rinnalla) jo niin pitkään, että termien merkitykset ovat sekoittuneet peruuttamattomasti.

Miksi 4K, miksi nyt?

Useimmat viihde-elektroniikan kehitystä seuraavat kuluttajat raapivat varmasti päätään ja ihmettelevät mistä tämä 4K-vouhotus on lähtöisin — ja miksi juuri nyt? Vastausta ei tarvitse kaukaa hakea, mutta kaivetaan se esiin pienen kiertotien kautta.

Mistä kaikista osasista sisältöketju koostuu? Studiot ja muut sisällöntuottajat luovat sisältöä, joka myydään ensin kuluttajille elokuvateattereissa ja myöhemmin kotivideona. Sitten sisältö myydään lähetystoiminnan harjoittajille kuten YLE, Netflix ja Sky, jotka myyvät sisällön kuluttajille uudestaan eri tavoin. Seuraavaksi ketjussa ovat kuluttajaelektroniikan valmistajat, jotka myyvät kuluttajalle laitteet sisällön kotikatseluun. Ketjun viimeinen lenkki on kuluttaja, joka loppupeleissä maksaa koko lystin.

Kysymys kuuluu: kuka näistä sisältöketjun osista on pahassa pulassa?

Kuluttajat ovat pinteessä maailmantalouden myllerryksessä, mutta uusi televisio on harvoille elinehto. Kotitalouksien kukkaronnyörien kiristäminen iski sisältöketjun lenkeistä raskaiten kuluttajaelektroniikan valmistajiin. Sony, Panasonic ja monet muut ovat helisemässä. Kokonaisia tehtaita on jouduttu sulkemaan vähäisen kysynnän takia. TV-teollisuuden pelastajaksi kaavailtu 3D tuottaa yhä hyvin teattereissa, mutta floppasi pahan kerran kotikatsomoissa. Jotain uutta ja houkuttelevaa oli siis pakko keksiä – ja vihaisten osakkeenomistajien painostaessa mitä pikemmin, sitä parempi.

Laitevalmistajien oli käytännössä pakko tuoda UHD-televisiot myyntiin jo nyt, vaikka karu totuus on se, että sisältöketjun muut lenkit eivät ole vielä valmiita 4K-aikakauteen. Studioilla on vain vähän aitoa 4K-sisältöä valmiina, eikä 4K-sisältöä voi myydä kotivideona, koska sitä tukevaa levystandardia ei vielä ole. Lähetystoiminnan harjoittajat ovat viime vuosina investoineet kymmeniä tai jopa satoja miljoonia tuotanto- ja lähetysratkaisuihin, jotka on suunniteltu teräväpiirtokuvaa varten. 4K-tarkkuuteen siirtyminen aiheuttaisi mittavat lisäkustannukset.

Ketjun päässä nököttää kuluttaja, joka myös laskun maksajana tunnetaan. Veikkaan, että 4K ei kiinnosta aktiivisesti suurinta osaa kuluttajista. Siis sitä osaa, joka katsoo yhä peruspiirtokuvaa täysin tyytyväisenä. HD-televisioiden omistajista useimmat hankkivat sellaisen vanhan putkitelevision korvaajaksi, eivätkä juuri välitä katsovatko perus- vai teräväpiirtoa. Entäpä se vähemmistö, joka koki valaistumisen HD-kuvaa nähtyään ja hankki Blu-ray-soittimen kylkeen vielä HD-kanavapaketinkin? Heistä yllättävän moni pitää HD-kuvaa riittävän hyvänä.

Joku UHD-televisioita kuitenkin ostaa. Analyytikot uskovat, että niitä myydään maailmanlaajuisesti satoja tuhansia tänä vuonna. Ennusteet ovat toki loppujen lopuksi vain arvauksia ja osa niistä on tehty tv-valmistajien piikkiin, jotta meistä jokaisessa majaileva laumaeläin havahtuisi ja ostaisi UHD-television ”koska media sanoo, että muutkin ostavat.”

Liian moni tulee hankkimaan liian kalliin UHD-television liian pian. Syypää useimmissa tapauksissa on faktatiedon puuttuminen. Jatka lukemista, niin saat eväät faktapohjaiseen ostopäätökseen tai ostamatta jättämiseen.

I – Hinta ja sen kehitys

Kuten niin usein uuden teknologian kohdalla, ensimmäiset mallit maksavat maltaita. Sonyn ensimmäinen UHD-televisio tuli myyntiin tammikuussa 2013, oli kooltaan 84-tuumainen ja hinnaltaan yli 30 000 euroa. LG:n kilpaileva malli maksoi aluksi 16 000 euroa; nyt sitä saa viisi tonnia halvemmalla.

Hinnat ovat vuoden aikana kehittyneet oikeaan suuntaan ja alati kiihtyvällä vauhdilla. Juuri nyt 55-tuumaista UHD-televisiota saa Suomesta halvimmillaan 2 500 eurolla. 65-tuumaisten hintahaitari on 4 200 – 6 000 euroa. 84-tuumaisista pitää yhä pulittaa viisinumeroinen summa, mutta tuskinpa enää kauaa, sillä kiinalaiset tuloo.

Kiinalaiset valmistajat kuten Skyworth, Seiki, Hisense, Changhong ja TCL ovat ottaneet hintasodassa tukevan niskalenkin japanilaisista ja korealaisista kilpailijoistaan. Hisensen 50-tuumaista UHD-näyttöä saa Saksasta alle tuhannella eurolla ja Seiki myy Yhdysvalloissa 65-tuumaista UHD-televisiota 2000 dollarilla eli 1500 eurolla. UHD-televisioiden hinnat tulevat putoamaan Suomessakin, kun nämä kiinalaiset brändit rynnistävät Euroopan markkinoille todenteolla tämän vuoden aikana.

Täytyy muistaa, että edullisuudelle on syynsä. Kiinan ihmeissä ei ole juuri mitään Smart TV -ominaisuuksia tai muita hienouksia ja mahdollisuus saada ns. maanantaikappale on suurempi kuin tunnettujen valmistajien kohdalla. Sitä saa mistä maksaa, toisin sanoen. Kuluttajan kannalta parasta näissä kiinahimmeleissä on se, että ne pakottavat muut valmistajat pudottamaan hintojaan. Samsungin edustaja väitti CES-messuilla, että jouluna 2014 samankokoisen HD- ja UHD-television hintaero tulee olemaan enää 10 prosenttia.

II – Kun 4K ei olekaan 4K:ta

Studioiden huonosti varjelema salaisuus on se, että aitoa 4K-sisältöä on vielä erittäin niukasti. Lehdistötiedotteista saa helposti toisenlaisen kuvan; esimerkiksi Sony kehuu videopalvelunsa sisältävän 140 elokuvaa 4K-tarkkuudella. Totuus on kuitenkin se, että suuri osa studioiden 4K:ksi väittämistä elokuvista on joko kokonaan tai osittain 2K:sta 4K:si skaalattua.

Tästä on kiittäminen digitaaliteknologiaa, joka aiheutti vallankumouksen elokuvien tekemisessä ja esittämisessä. Tietokoneet mullistivat erikoistehosteet ja siirsivät mahdollisuuksien rajapyykin mielikuvituksen tuolle puolen. Studiot olivat innoissaan päästessään eroon filmikeloista ja tuhansien esityskopioiden monistuskustannuksista. Elokuvateatterien siirtyminen digiaikaan alkoi yleistyä mm. Tähtien Sota -esiosien vauhdittamana.

Vuosituhannen vaihtuessa harva pysähtyi miettimään miten näille digitaalisesti kuvatuille ja viimeistellyille elokuville kävisi tulevaisuudessa. Karu totuus alkaa nyt selvitä: viimeisten 15 vuoden aikana on tehty lukemattomia elokuvia, joita ei tulla koskaan näkemään aidossa 4K-tarkkuudessa.

Ensimmäisenä listalta putoavat elokuvat ja tv-sarjat, jotka on kuvattu digitaalisesti alle 4K-resoluutiossa. Näitä ovat mm. Tähtien Sota episodit II ja III, Drive, Game of Thrones, Homeland, Hugo, Argo, Life of Pi, The Avengers, Zero Dark Thirty, 007: Skyfall, Gravity, Iron Man 3 ja sadat muut.

Väliinputoajina voi listata elokuvat ja sarjat, jotka on kuvattu pääosin filmille, mutta sisältävät digitaalisesti alle 4K-tarkkuudella kuvattua sisältöä. Ylistetty ja filmille kuvattu Breaking Bad -sarja sisältää myös digitaalisella järjestelmäkameralla kuvattuja kohtauksia, joiden uskoisin pistävän silmään ehdan 4K:n joukossa.

Seuraavaksi 4K-toivelistalta voi poistaa täysin digitaaliset elokuvat, kuten Pixarin tuotokset, sekä filmille kuvatut elokuvat, joissa on digitaalisia tehosteita. Filmi ei ole ongelma; hyvin valotetulta, kehitetyltä ja säilytetyltä 35-milliseltä filmiltä saa lähes poikkeuksetta skannattua ainakin 4K:n verran yksityiskohtia. 4K-julkaisu torppaakin digitaalisiin tehosteisiin. Olipa kyseessä sitten kompositointi, mattemaalausten laajennus tai tietokoneanimaatio, se on tehty 2K-tarkkuudella.

Yritin turhaan löytää pitkiä elokuvia, joiden digitaalinen kuvasto olisi renderöity 4K-tarkkuudella. Se on yksinkertaisesti liian hidasta ja kallista, sanovat alan ammattilaiset haastatteluissa ja foorumeilla. Tältä eivät välty suurelokuvatkaan: Peter Jackson kuvasi Hobitti-elokuvansa 5K-tarkkuudella, mutta niiden digitaaliset palat tehtiin 2K:na.

Ehtaa 4K:ta tarjotakseen studioiden on vielä pitkään tyydyttävä kokonaan filmille kuvattuihin elokuviin, jotka ovat välttyneet digitaalisuuden rajoittavalta vaikutukselta. Tämän vuosituhannen puolella kuvatuille elokuville riittänee uusi skannaus 4K-tarkkuudella, mutta vanhat filmit vaativat hellävaraista tarkistamista, puhdistamista ja mahdollisesti korjaamista ennen skannaamista. Sen jälkeen ne siistitään vielä tietokoneella esityskelpoiseen kuntoon ruutu kerrallaan. Pahimmassa tapauksessa elokuvalle pitää tehdä täydellinen entisöinti, jonka kustannukset voivat kivuta satoihin tuhansiin.

III – 4K:n hankala jakelu

Olipa sisältö sitten aitoa tai vähemmän aitoa 4K:ta, se pitää saada jotenkin kuluttajan eteen. Mahdollisia vaihtoehtoja on kourallinen: satelliittilähetykset, kaapeli-tv-verkko, antenniverkko, Blu-rayn kaltainen optisesti luettava kiekko sekä internet joko suoratoistona tai lataamalla sisältö tiedostona ensin tietokoneen tai mediatoistimen kiintolevylle. Perimmäinen ongelma on kaikille sama: 4K-kuva tarvitsee paljon enemmän bittejä kuin 1080-tarkkuuden HD-kuva.

4K-kuva tarvitsee ainakin 40-50 megabitin bittivirran, mikäli kuva kompressoidaan lähetystoiminnassa vakiintuneella AVC/H.264-koodekilla. Tuo on aivan liikaa vaikkapa Suomen antenni- ja kaapeli-tv-verkoille, joissa peruspiirtokuva runtataan kahteen ja HD alle kymmeneen megabittiin. Satelliitissa moisen bittivirran käyttö lienee teknisesti mahdollista, muttei taloudellisesti järkevää. Suoratoisto netin yli onnistuu vain erittäin nopealla ja luotettavalla nettiyhteydellä. Sisällön lataaminen kiintolevylle vaikkapa katselua edeltävä yönä on toimiva ratkaisu, eikä vaadi supernopeaa nettiyhteyttä. Esimerkiksi Sonyn 4K Video Unlimited -palvelussa yksi elokuva on tiedostokooltaan keskimäärin hieman alle 40 gigatavua, mikä siirtyy 12 megabitin ADSL2-yhteydellä pyöreästi 8 tunnissa.

Bittivirtavaatimuksiin on tulossa helpotusta uutena koodekkina, jolla saavutetaan sama kuvanlaatu kapeammalla bittivirralla. Vuodesta 2004 saakka työstetty H.265/HEVC pystyy kehittäjiensä mukaan pakkaamaan 4K-kuvaa HD-kuvan bittivirralla kuvanlaadun kärsimättä. HEVC:ia on testailtu maailmalla ahkerasti ja konsensus tuntuu olevan, että teoriassa juu, käytännössä ei. Ensimmäiset HEVC:ia tukevat kuluttajalaitteet tulevat piakkoin myyntiin, mutta koodekin kehittäminen tehokkaammaksi tulee jatkumaan vielä vuosia.

Internet on ainakin tällä hetkellä paras tapa jaella 4K-sisältöä, rajoituksistaan huolimatta. YouTube alkoi tukea 4K:ta jo kesällä 2010. Palvelussa on kymmenittäin muutaman minuutin mittaisia demoja, leffatrailereita ja muuta sälää 4K-tarkkuudessa. Vimeo, Amazon, Hulu ja M-GO ovat ilmoittaneet aloittavansa 4K-striimauksen lähiaikoina.

Netflix julisti CES-messuilla aloittavansa 4K-sisällön tarjoamisen palvelussaan jo helmikuussa House of Cardsin kakkoskauden jaksoilla. 4K-suoratoisto toimii vain UHD-televisioissa, joissa on HEVC-purkupiiri ja Netflix-tuki. Yhtiö demosi 4K-striimausta CESissä 15,6 megabitin bittivirralla, joka on roimasti enemmän kuin 6,5 megabittiä, jolla Netflix striimaa Super HD:ksi nimeämäänsä 1080p-kuvaa.

Sony on jo tovin mainostanut itseään jonkinlaisena 4K-pioneerina, sillä se voi tarjota asiakkailleen kaikki 4K-tuotannossa tarvittavat härvelit kuvauksesta esitykseen. Sony kaupittelee Yhdysvalloissa erillistä mediatoistinta, jonka kiintolevyllä on 10 kappaletta 4K-leffoja. Mediatoistin toimii vain Sonyn televisioiden kanssa ja sillä saa netin kautta yhteyden 4K Video Unlimited -palveluun, josta voi ostaa lisää 4K-sisältöä. Palvelussa on tällä hetkellä 140 nimikettä ja elokuvien hinnat pyörivät 30 dollarin tienoilla – mutta kuten tuli aiemmin todettua, joukossa on varsin vähän ihka-aitoa 4K-sisältöä.

Sony tulee takuuvarmasti jossain vaiheessa laajentamaan elokuvapalvelunsa koskemaan myös PlayStation-pelikonsoleita. PS4 ei anna vielä ulos 4K-kuvaa, mutta ominaisuus aktivoituu järjestelmäpäivityksellä sitten joskus. Sony muilutti Blu-rayn fiksusti miljooniin kotitalouksiin PS3-pelikonsolin mukana ja aikoo tehdä saman 4K:n digitaaliselle jakelulle PS4:n avulla.

Useimmista edellä mainituista jakelukanavista voisi todeta ”ei koske Suomea”. Mitä suomalainen sitten katsoo naapurien kateuden aiheeksi hankitulla UHD-televisiollaan?

Mikäli itsepetos ei tunnu pahalta, on joissain UHD-televisioissa ällistyttävän hyvä skaalain, joka tekee Blu-rayn HD-kuvasta lähes UHD:n tasoista.

Aito 4K-ruutu ja Sonyn UHD-television Blu-raylta 4K:ksi skaalaama ruutu. Kumpi on kumpi?

Aiheeseen perehtyneet kytkevät televisioonsa 4K-tarkkuutta tukevalla näytönohjaimella varustetun tietokoneen ja pyörittävät 4K-sisältöä mm. YouTubesta. Jos tietokoneessa on tarpeeksi vääntöä, saa ajan kulumaan vallan mukavasti myös pelaamalla pelejä 4K-tarkkuudella. Sitä varten kannattaa hankkia HDMI 2.0:lla varustettu näyttö ja näytönohjain, jotta ruudunpäivityksen yläraja on laiskanverkkaisen 30 fps:n sijaan 60 fps.

4K-lähetysten kaukaa kiertämässä maassa se Graalin malja lienee 4K Blu-ray, jonka julkistuksen odotettiin tapahtuvan CES-messuilla. Uudesta formaatista ei vaan näkynyt messuilla jälkeäkään. Pieni toivon pilkahdus saatiin, kun Samsungin edustaja kertoi 100 gigatavun Blu-ray-levyn olevan valmis tositoimiin, mutta odottavan vielä 4K Blu-rayn virallista spesifikaatiota. Pian tuon jälkeen Blu-ray Disc Associationin edustaja paljasti, että speksin odotetaan valmistuvan vuoden loppuun mennessä. Käytännössä tämä tarkoittanee, että ensimmäiset 4K-levyt ja -soittimet tulevat kauppoihin ensi vuoden ensimmäisellä puoliskolla. Eri asia on se, kiinnostaako uusi levyformaatti kuluttajia enää siinä vaiheessa.

IV – Näetkö eron?

Nyt tullaan 4K-vouhotuksen nurinkurisimpaan faktaan ja samalla sen isoimpaan ongelmaan: 4K-tarkkuudesta ei ole juuri mitään iloa tavallisen kokoisilla televisioilla — jos et siirry katsomaan kuvaa paljon lähempää.

Kyse on lyhykäisyydessään siitä, että näkökykymme on rajallinen. Silmiemme sisältämät tappi- ja sauvasolut määräävät miten pieniä yksityiskohtia voimme erottaa. Toisin sanoen, peruspiirto- ja 4K-kuva näyttävät identtisiltä, jos vertaat niitä tarpeeksi kaukaa. Toisaalta taas alat erottaa kuvan pikselit, mikäli katsot sitä liian läheltä. Koska teräväpiirtokuvassa on vähemmän ja isompia pikseleitä, erotat ne kauempaa kuin 4K-kuvasta.

Oletetaan, että hankit UHD-näytön, koska haluat nauttia teräväpiirtoa tarkemmasta kuvasta. Edellinen televisiosi oli 55-tuumainen, eikä isommalle ole seinätilaa, joten hankit samankokoisen UHD-näytön. Katseluetäisyytesi on yleiseen tapaan kolme metriä ja omaat normaalin(*) näkökyvyn. Ikäviä uutisia: tuolta etäisyydeltä et ole erottanut edes teräväpiirtokuvan kaikkia yksityiskohtia. UHDTV menisi täysin hukkaan, koska se ei näyttäisi HD-kuvaa tarkemmalta.

(*): Ei ole mitenkään harvinaista omata ”normaalia” parempi näkökyky. Alla mainitut kuvakoot ja etäisyydet on kuitenkin laskettu normaalin näkökyvyn mukaisesti.

Sonyn mukaan ideaali(**) 4K-kuvan katseluetäisyys on 1,5 kertaa kuvan korkeus. Lisää huonoja uutisia: 55-tuumaisen kuvan kohdalla tuo tarkoittaa… 103 senttimetriä. Tuolta etäisyydeltä 55-tuumainen ruutu sopii aika huonosti useammalle kuin yhdelle katsojalle. Kaksi katsojaa saattaa menetellä, vaikka molemmat joutuvat katsomaan kuvaa viistosta.

(**): etäisyys jolta 4K:n koko resoluutio on nähtävissä pikselien erottumatta. 4K alkaa toki näyttää HD:ta tarkemmalta ideaalietäisyyttä kauempaa.

Katsotaanpa etäisyys/kuvakokoyhtälöä toisesta suunnasta. Et voi tai halua muuttaa katseluetäisyyttä: minkäkokoinen UHD-näyttö sinun pitää hankkia, että näet 4K:n kaikki detaljit erottamatta yksittäisiä pikseleitä? Usko tai älä, mutta vastaus on 133 tuumaa. Ei siis hätää, jos olet Formula-kuski tai valtionyhtiön johtaja.

Otetaan vielä yksi esimerkki. Jonain päivänä 84-tuumaisten UHD-näyttöjen hinnat ovat pudonneet järkevälle tasolla ja hankit sellaisen. Mikä on 4K-kuvan ideaali katseluetäisyys tuolla kuvakoolla? Vain 170 senttimetriä.

Ideaaleilla katseluetäisyyksillä ei tietenkään ole mitään väliä, jos sinua ei kiinnosta nähdä kuvan koko resoluutiota. Mutta miksi ihmeessä ostaisit siinä tapauksessa UHD-television?

Kuvakoon ja katseluetäisyyden pulmallisuuteen on olemassa yksi vallan simppeli ratkaisu: videoprojektori. Hyvä katseluetäisyys 3 metriä leveälle 4K-kuvalle on 2,5 metriä. Ja se näyttää kerrassaan huikealta.

Sony VPL-VW500 tarjoaa uskomattoman hyvää 4K-kuvaa hitusen alle 10 000 eurolla.

V – Kenelle 4K:sta on iloa?

Kotiteatteriharrastajille 4K-videoprojektori on aidosti iso harppaus parempaan kuvaan. Toinen 4K:sta hyötyvä harrastus on valokuvaaminen, sillä hyvällä kameralla taidokkaasti napatut digikuvat pääsevät oikeuksiinsa ihan uudella tavalla 4K-näytön ansiosta. 4K-monitorista on apua myös ohjelmoijille, kuvankäsittelijöille, leikkaajille ja kaikille muillekin, joiden nykyiset monitorit tuntuvat ahdistavan pieniltä. Kuvakokokaan ei ole ongelma, sillä 30-tuumaisen 4K-monitorin ideaali katseluetäisyys on 60 senttimetriä.

4K-monitorista saa vielä tällä hetkellä maksaa tuhansia euroja, mutta hintakehitys on niissäkin oikeaan suuntaan. Dell, Asus, Lenovo ja Philips ovat tuomassa myyntiin 28-tuumaisia 4K-näyttöjä, joiden hinnat ovat 700 ja 1200 dollarin välillä. Edullinen hinta selittyy osin sillä, että uusissa malleissa käytetään halvempia TN-paneeleja. Paljon ikävämpi juttu on se, että osa näistä edullisista monitoreista yltää UHD-tilassa vain 30 hertsin virkistystaajuuteen, mikä tekee niistä lähes hyödyttömiä (mielipide!) tietokonekäytössä.

4K-videopelit ovat myös täysin validi käyttötarkoitus. Xbox One ja PS4 eivät todennäköisesti jaksa pyörittää pelejään 4K:na vaikka 4K-kuvaa jonain päivänä antaisivatkin, mutta PC:llä 4K-pelaaminen on täysin mahdollista. Uusimmat FPS-rymistelyt vaativat sulavaa ruudunpäivitystä varten mojovasti vääntöä etenkin näytönohjaimelta (tai useammalta), mutta hieman vanhemmille peleille riittää sisällöstä riippuen vaatimattomampikin rauta. Pelailin taannoin Grid 2 -autopeliä 4K:na Core i7-3770K -pohjaisella PC:llä, jossa oli vain yksi GeForce GTX 660 Ti. Vaikka ruudunpäivitystahti pyöri vain 20-25 fps:n tienoilla HDMI 1.4:n rajoittaessa sen enimmillään 30:een, oli Grid 2 ihan pelattava. Myönnettäköön silti, että tuplaten suurempi ruudunpäivitystahti ei olisi ollut pahitteeksi.

Yhteenvetona

Miksi ostaisit nyt UHD-television? Puoltavia järkisyitä on vaikea keksiä; 4K-sisältöä ei ole ja tarpeeksi suurten televisioiden hinnat ovat vielä taivaissa. Lisäksi tietyt UHD-mallit pystyvät vain 30 fps:n kuvanopeuteen, mikä riittää elokuville (vielä), mutta puree nilkkaan tietokonekäytössä. Jos UHD-televisio on hetinyt ihan pakko saada, hanki ainakin HDMI 2.0:lla varustettu malli tai varmista, että television saa myöhemmin päivitettyä HDMI 2.0:an. Ainakin Sonylla ja Samsungilla on päivitettäviä malleja.

Järjen ääntä kuunteleva kuluttaja hoksaa säästävänsä parhaassa tapauksessa tuhansia euroja odottamalla ainakin jouluun saakka ja tarkistamalla 4K-sisällön tilanteen vielä ennen lopullista ostopäätöstä. Paremman kuvan metsästäjät ja kotiteatteriharrastajat tosin tietävät, että sydän menee usein järjen edelle.

Ambilight

HDR…?

Monitorina

Liikeresoluutio

UHD4K.fi käyttää näyttöjen mittaamiseen ja kalibrointiin SpectraCalin kehittämää CalMAN-ohjelmistoa. Tutustu Spectracalin tuotteisiin osoitteessa calman.spectracal.com.

Kuvanlaatu tehdasasetuksilla

Kalibrointi Rec.709:ään

Kalibroinnin jälkeen

Taustaa HDR-kuvan kalibroinnille

HDR-kuvan kalibrointi: valkotasapaino

HDR-kuvan kalibrointi: väriavaruus

HDR-kalibroinnin jälkeen

Mustan taso ja kontrasti

Valovuoto ja taustavalon tasaisuus

Paneelin takaista älyä

Käytettävyys

Yhteenveto

Plussat ja miinukset

UHD LCD/LED-mallit ja suositushinnat:

UHD OLED-mallit ja suositushinnat:

Väkivahva keskiluokan edustaja

Edestä ja takaa

Entistä parempaa kuvaa – taas

Paneelista

Tulikettu!

Skaalaus ja jälkikäsittely

Kellot ja pillit

Mittaustulokset

Otetaanpa uusiksi, mutta tyhmemmin

Kalibrointi

Kontrastit ja mustan taso

Mediatoistin

Summa summarum

Mitä uutta UHD tuo tullessaan?

Pömpelit vaihtoon

Mitä sillä sitten katsotaan?

Varo väärennöksiä

Istu oikealla etäisyydellä

Miksi 4K, miksi nyt?

I – Hinta ja sen kehitys

II – Kun 4K ei olekaan 4K:ta

III – 4K:n hankala jakelu

IV – Näetkö eron?

V – Kenelle 4K:sta on iloa?

Yhteenvetona

Kaikki mitä sinun tarvitsee 4K Ultra HD:sta tietää.