Aihearkisto: Testit

Samsung Q9F: pelaajan unelma

Samsungin lippulaivamalli hemmottelee pelaajia, mutta on siitä iloa muillekin.

Tämän arvion valmistuminen on viivästynyt kerta toisensa jälkeen mitä eriskummallisimmista syistä. Tuoreimpana mainittakoon se ilonpilkahdus, että parin vuoden työttömyyden jälkeen sain täysin yllättäen varsinaisen unelmaduunin. Vapaa-aika muuttui kertaheitolla harvinaiseksi herkuksi, mikä näkyy sivuston päivitystiheydessä. No, minkäs teet, laskut on maksettava. Ja nyt itse asiaan.

Q9F on, tai oikeastaan oli, Samsungin tämän vuoden QLED-malliston lippulaiva; 8K-tarkkuuteen yltävä Q900R kun taitaa tulla myyntiin vielä tämän vuoden puolella. Viime vuoden malleihin verrattuna Q9F ei ole vallankumouksellinen harppaus kohti täydellistä kuvaa, mutta selvää kehitystä on tapahtunut yhdellä sun toisella osa-alueella.

Syvempää mustaa, kirkkaampaa kiiltoa

Q9F:n taustavalaistus on mallia FALD, eli Full-Array Local Dimming. Kuvapinnan takana olevat ledit on jaettu hieman alle 500 ryhmään, joiden kirkkautta tv:n ohjelmisto säätelee kuvasisällön tarpeen mukaan. Samsung on kuitenkin säätänyt FALD-algoritmin hieman turhan äkäiseksi, sillä se tuppaa rusentamaan tumman pään detaljin olemattomiin pimeissä kohtauksissa. Algoritmi tavoittelee kärkkäästi syvää mustaa ja vähäistä bloomingia, minkä takia se joutuu uhraamaan detaljia kuvan tummassa ja kirkkaassa päässä.

Q9F:n mustan taso on LCD-televisioiden kärkeä, kiitos markkinoiden parhaan hajavaloa vangitsevan suotimen. Sen ja runsaan valotehon ansiosta Q9F tuottaa näyttävää kuvaa myös valoisassa tilassa. Samsungin käyttämän VA-paneelin katselukulma on laajempi kuin VA-paneeleissa yleensä, mutta katselukulman kasvaessa lisääntyy myös blooming, eli tummalla pohjalla olevien esineiden ympärille piirtyvä hehku.

Kohtisuoraan katsottuna Q9F:n blooming on kiitettävän vähäistä… suurimman osan aikaa. Ääritilanteet, kuten videopelin animoidun lataussymbolin pyöriminen muuten mustalla ruudulla, antavat kiistattoman näytön LCD/LED- ja OLED-teknologioiden eroista. Q9F:n ruudulla lataussymbolin liikettä seurasi selkeästi havaittava hehku, koska pikseleitä valaisevat lediryhmät ovat kooltaan liian isoja ja valaisevat siksi pikseleitä, joiden pitäisi olla pikimustia. OLED-tekniikassa jokainen pikseli on ohjattavissa erikseen, eikä esimerkin mukaista hehkua pitäisi esiintyä. Teoria ja käytäntö ovat kuitenkin usein kaksi kovin eri asiaa; näin aivan aavistuksen verran vastaavanlaista hehkua samassa tilanteessa myös OLED-ruudulla.

Kuva, ääni ja virta yhdessä piuhassa

Samsung on jälleen siirtänyt HDMI-liitännät ja liudan muita liitäntöjä ulkoiseen One Connect -boksiin, joka kytketään televisioon muutaman millimetrin paksuisella välijohdolla. Tänä vuonna välijohdossa kulkee myös virta, joten televisioon menee nyt vain yksi johto, joka on helppo jemmata pois näkyvistä. Jos telkun mukana tuleva viisimetrinen välijohto on liian lyhyt, myy Samsung erikseen 15-metristä.

Välijohdon voi viedä huomaamattomasti jalustan läpi.

One Connect -boksin piilottaminen onkin eri juttu. Se on nimittäin iso ja painava. HDMI 2.0b -tuloja on neljä, joista yksi tukee ARC-paluukanavaa. Muita liitäntöjä ovat ethernet, optinen äänilähtö, muutama USB 2.0, antennitulot sekä slotti maksukortille. Televisio tukee luonnollisesti myös Wi-Fiä. Takapaneelin kulmassa piilottelee pikkuplugin kelpuuttava Ex-Link, josta lisää myöhemmin.

One Connect -boksi on aikamoinen möhkäle.

Kaukosäätimenä toimii tänä vuonna pelkistetyn tyylikäs Smart Remote, jonka mikrofoni mahdollistaa television käytön äänikomennoilla. Ominaisuuden käyttö vaatii internet-yhteyden, koska komennot käyvät Samsungin pilvessä tulkattavana.

Uusi Smart Remote

Äänikomennoilla voi mm. valita kuva- ja äänilähteitä ja käynnistää sovelluksia. Testasin ominaisuutta vain ohikiitävän hetken, jonka aikana se toimi varsin hyvin, joskin ajoittain ärsyttävän pitkällä viivellä. Televisio tunnistaa lisäksi kiitettävän hyvällä osumatarkkuudella sen HDMI-tuloihin kytketyt laitteet, minkä jälkeen laitteen hallinta onnistuu samalla Smart Remote -kaukosäätimellä. Tiettyyn rajaan asti, tietenkin. Smart Remote ei korvaa esim. Xboxin peliohjainta.

Q9F:ssä on Samsungin uusin Tizen-käyttöjärjestelmä. Se on parhaimmillaan erinomaisen ripeä, ja osaa tuoda sovelluksista suosituksia ja muuta tietoa käyttöliittymän päätasolle. Voit esimerkiksi plärätä Netflixin sisältöä television käyttöliittymässä käynnistämättä itse Netflix-sovellusta.

Sovellusvalikoima ei ole valtava, mutta sisältää tärkeimmät ja yleisimmät palvelut, kotimaiset mukaanlukien. Q9F tukee YouTuben VP9.2-profiilia ja osaa siten toistaa YouTuben HDR-sisällön; tämä temppu onnistuu kovin harvalta upouudelta HDR-televisiolta, joten papukaijamerkki Samsungille.

HDR-formaateista puheen ollen, YouTuben HDR:n lisäksi Q9F tunnistaa ja toistaa HDR10-, HLG- ja HDR10+ -formaatit. Jep, ei Dolby Visionia; tästä ropisee miinuspisteitä. Televisiolla on luonnollisesti UHD Alliancen myöntämä Ultra HD Premium -luokitus.

Oiva näyttö pelikäyttöön

Kuten arvostelun otsikko antaa ymmärtää, Samsung on panostanut vahvasti pelaavan kansanosan hemmotteluun. ALLM, eli Auto Low Latency Mode, paiskaa television automaattisesti Game Mode -tilaan, jolloin toistoviive on vain 15 millisekuntia sekä 1080p- että 4K 60p HDR -kuvalla. ALLM toimii ainakin Xbox Onen kanssa.

120 fps:n tuki kiinnostanee joitain pelaajia. Kun Xbox Onen resoluutioksi valitsi 1080p tai 1440p, ilmaantui hyväksyttävien kuvanopeuksien listalle 120 fps. Moinen kuvanopeus tuntui vaan vaativan enemmän vääntöä kuin Xbonella oli tarjota, joten ominaisuudesta lienee tähän hätään iloa lähinnä PC-pelaajille.

Kun VRR ei ole VRR

VRR, eli Variable Refresh Rate, tahdistaa television PC:n tai pelikonsolin rendausnopeuteen. Näytön lukitsemisen esim. 60 fps:n kuvanopeuteen sijaan VRR:ää tukeva näyttö muuttaa kuvanopeuttaan lennossa ja piirtää vain valmiit ruudut sitä mukaa kun PC/pelikonso ehtii niitä rendata. Näin vältytään keskeneräisten ruutujen piirtämiseltä ja kuvan ”repeilyltä”. Tuloksena on sulavammin päivittyvä kuva.

VRR on osa HDMI 2.1 -standardia. Q9F:n HDMI-tulot ovat versiota 2.0b, joten miten tämä on mahdollista? Siten, että Samsungin tukema VRR ei ole HDMI 2.1:ssä speksattu ominaisuus, vaan AMD:n FreeSync, jonka Samsung on nimennyt uusiksi. Siksi Q9F:n VRR vaatii kuvalähteeltä FreeSynciä pukkaavan näytönohjaimen.

Valitettavasti en päässyt itse testamaan Q9F:n VRR:ää, koska VRR-tuen sisältävä ohjelmistopäivitys tuli jakoon kolme päivää testitelevision palauttamisen jälkeen.

Joo joo, pelit blaa blaa, mites se kuvanlaatu?

Aivan ensimmäisenä silmään pisti television omien valikoiden ja mm. Netflixin käyttöliittymän värien ylenpalttinen kylläisyys. Väripaletti oli luonnottoman saturoitunut, suorastaan räikeä. SDR- ja HDR-toiston kalibroinnilla ei ollut valikoiden väriloistoon mitään vaikutusta. Kalibroidut säädöt astuivat voimaan vasta sisällön toistuessa, mikä tuntuu höntiltä, vaikkei mikään katastrofi olekaan.

Täysin harmaassa testikuvassa näkyi jonkin verran Dirty Screen Effectiä, eli kuvaan kuulumatonta juovaa ja epätasaisuutta. Tavallisella sisällöllä DSE:iä ei havainnut. Sen sijaan kuvassa esiintyi satunnaisesti lievää kirkkauden pumppaamista, jota ei voinut olla huomaamatta.

Kirkkaus ajelehti hieman myös kalibroinnin ja mittausten aikana. Maksimikirkkaudeksi 10 prosentin ikkunalla mittautui milloin hieman alle 1300 nittiä, milloin hieman alle 1500 nittiä. 100% vitivalkoisesta kuvasta herui usean mittauksen keskiarvona pyöreästi 600 nittiä.

Q9F skaalaa HD-sisällön 4K-tarkkuuteen erinomaisen hyvin. SD-sisältö näyttää aika kaamealta, mitä osasi kyllä odottaa: 400 000 pikselin muuntaminen kahdeksaksi miljoonaksi ei ole helppo temppu.

Mitäs muuta… niin tosiaan: paketista nostettuna Q9F ei ollut järin hyvissä säädöissä. Ei ainakaan niin hyvissä kuin mitä lippulaivalta odottaisi. Ja näin päästään aasinsillan kautta mittaus- ja kalibrointituloksiin.


UHD4K.fi käyttää näyttöjen mittaamiseen ja kalibrointiin SpectraCalin kehittämää CalMAN-ohjelmistoa. Tutustu Spectracalin tuotteisiin osoitteessa calman.spectracal.com.

Mittaukset ja kalibrointi

Keskityin painimaan Movie-kuvatilan kanssa, koska muut kuvatilat sisälsivät kalibroinnin estäviä kuvanparannustoimintoja, joita ei saanut pois päältä. Katsotaanpa ensin millaista jälkeä Movie (SDR) -kuvatila tuotti tehdasasetuksilla. (Klikkaamalla saat esiin isomman mittakuvan.)

Ei järin hyvä tulos, kuten käppyröistä näkyy. Harmaiden väritasapaino alkaa harittaa ilkeästi jo IRE20:n kohdalla. Virheen määrää kuvaava dE2000-arvo lipsahtaa kolmen väärälle puolelle IRE30:n kohdalla ja kasvaa tasaisesti vitivalkoista kohti. Vitivalkoisen virhe on jo sitä luokkaa, että sen näkee selvästi paljaalla silmällä. Gamma pörrää myös omissa sfääreissään, kaukana BT.1886:n mukaisesta 2,4:stä.

Väriavaruuden tilanne on hieman parempi. Tehdasasetuksilla Q9F toistaa 97,4 prosenttia BT.709-väriavaruudesta. Mutta vain punainen ja magenta ovat virheen määrältään hyväksytyn rajoissa.

Kalibroinnin jätin tällä kertaa CalMAN-ohjelman urakaksi. Se osaa nimittäin keskustella Samsungin 2018-mallien kanssa One Connect -boksin Ex-Link -liitännän kautta. Jätin siis CalMANin raksuttamaan ja poistuin takavasemmalle keittämään itselleni pannullisen maukasta teetä.

Tällaista jälkeä autokalibrointi sai aikaan. Harmaiden väritasapaino kohentui merkittävästi, dE-virheen keskiarvon jäädessä alle yhden. Tuota voi kehua erinomaiseksi tulokseksi, vaikka gamman tummassa päässä kaikki ei olekaan ihan kuin pitäisi.

Väriavaruuden kalibronti ei ollut samanlainen suksee. Väriavaruuden peitto kasvoi toki 98,2 prosenttiin, mutta magentan dE-virhe lipsahti päälle kolmeen. 100% ja 75% valkoiset sekä keltainen ovat nyt esimerkillisesti kohdallaan, eikä punainenkaan huono ole. Yritin korjata muita värejä manuaalisesti, mutta tunnin äheltämisen jälkeen oli myönnettävä että tuota parempi tulos ei ainakaan tällä yksilöllä ollut mahdollinen.

Sitten HDR:n kimppuun

SDR-mittausten jälkeen en odottanut liikoja Movie (HDR) -kuvatilan tehdasasetuksilta. Pessimisti ei pety, sanotaan.

SDR-mittauksista tuttu väritasapainon hajoaminen toistui HDR-tilassa. Alempi RGB-käppyrä ottaa huomioon luminanssin, ylempi taas ei. Pielessä ovat silti molemmat. Q9F seuraa EOTF-käyrää esimerkillisesti omaan maksimikirkkauteensa saakka.

Katsotaanpa mitä autokalibrointi sai aikaan HDR-tilassa.

CalMAN teki hyvää työtä. DeltaE-virhearvot ovat vallan erinomaisia, ottipa tuloksissa luminanssin huomioon tai ei. Televisio alkoi kalibroinnin jälkeen tehdä tonemäppäystä yli tuhannen nitin kirkkausarvoille. Tuo ei ole sinänsä huono asia, sillä monet UHD Blu-rayt on masteroitu 4000 nitin maksimikirkkauteen, ja tonemäppäyksen ansiosta Q9F ei leikkaa kuvan kirkkaasta päästä sävyjä samalla tavalla kuin monet muut HDR-televisiot.

Väriavaruuskalibrointi tuli tehtyä, mutta mittausdata ja graafit katosivat kuin suolikaasu saharaan tallennustiedoston korruptoiduttua. Puuh.

P3- ja BT.2020-väriavaruuksien peittomittaukset tallentuivat onneksi kuten pitää.

Q9F loistaa Ultra HD Blu-ray -kiekoilla käytettävän P3-väriavaruuden toistossa. Vihreä ja punainen ovat toki hieman ylisaturoituneita, mutta yli 99 prosentin peitto on erinomainen tulos. Reilusti muita väriavaruuksia laajempi BT.2020 on tulevaisuuden juttu, sillä sitä hyödyntävää sisältöä ei saa vielä mistään. Q9F toistaa 85 prosenttia BT.2020:n sävyistä, enkä tältä istumalta muista nähneeni parempaan pystyvää televisiota.


Q9F on tämän hetken LED/LCD 4K HDR -televisioiden aatelia.

ViewSonic PX747-4K: halvalla hyvä 4K HDR-projektori?

Testissä ViewSonicin edullinen DLP-projektori, jolle valmistaja lupailee 4K UHD -tarkkuutta ja HDR-yhteensopivuutta. Mutta onko siitä oikeasti mihinkään?

Otetaanpa tähän kärkeen pikku anekdootti. Tämän arvostelun piti alunperin käsitellä ViewSonicin projektoria PX727-4K, sillä sen pyysin testiin. En tuolloin tiennyt, että PX727-4K:lla on sisarmalli PX747-4K, joka on ulkoisesti identtinen PX727-4K:n kanssa. Testasin ja palautin projektorin hoksaamatta, että testipenkissä käynyt proju ei ollutkaan PX727-4K. Totuus paljastui vasta myöhemmin, kun aloin koostaa projektorin tietoja tätä artikkelia varten. Valmistaja ilmoittaa PX727-4K:n valotehoksi 2200 lumenia; minä mittasin Bright-kuvatilasta kuitenkin yli 3000 lumenia, mikä sai aikaan varsin hämmentynyttä päänahan raaviskelua ja mittaustulosten tarkistamista. Netistä lataamani käyttöohjeen ensimmäisellä sivulla listataan molemmat mallit, minkä huomattuani etsin PX747-4:n speksit ja tajusin mitä oli tapahtunut.

Kuinka mallit sitten eroavat toisistaan? Eivät hinnaltaan, eivätkä juuri muutenkaan. DLP-kenno, optiikka ja UHD-lamppu ovat identtisiä resoluutiota, 1.2x-zoomia ja lampun kestoa myöten. Teknisesti ainoa ero piilee valopolulla olevassa väripyörässä. PX727-4K:n väripyörä on tyypiltään kuusilohkoinen RGBRGB, kun PX747-4K:n väripyörä on nelilohkoinen RGBW. Valkoisen (W) -lohkon ansiosta PX747-4K paiskaa kankaalle yli puolet enemmän valoa kuin sisarmallinsa. Valoteho ei kuitenkaan tule ilmaiseksi: PX747-4K häviää sisarelleen mitä tulee värien kylläisyyteen ja väriavaruuden laajuuteen.

4K, UHD, jotain muuta?

4K-projektorit eivät ole enää uusi juttu. Sony esitteli ensimmäisen kuluttajamallin vuonna 2011, joskin varsin rasvaisen hintalapun kera. Oman 4K-projektorini ostin jouluksi 2014, jolloin Sony VW300ES:n hinta oli tippiä vaille 10 000 euroa. Vuoden 2017 elokuussa Sony julkisti VW260ES:n, joka on 5 000 euron hintaisena edelleen markkinoiden edullisin aito 4K-projektori.

”Heetkinen!”, saatat sanoa. Miten niin ”edelleen markkinoiden edullisin”, kun Optoma, BenQ, Acer ja ViewSonic ovat julkaisseet lähes kaksikymmentä 4K UHD -projektoria alle 2 000 euron hintaluokkaan? Saahan tätä ViewSonic PX747-4K:ta Suomestakin jo alle 1 200 euroon!

Mysteerin ratkaisu piilee sanassa ”aito”. Yllä mainituissa Sonyissa on kolme kappaletta SXRD-kennoja, joista jokaisessa on 4096 x 2160 kuvapistettä. Tuota 4096 x 2160 -tarkkuutta kutsutaan nimellä 4K DCI, mikä viittaa elokuvateattereissa käytettävään 4K-esitysstandardiin. 4K DCI on hieman outo lintu kuluttajaprojektoreissa, sillä käytännössä kaikki kuluttajien saatavilla oleva 4K-sisältö on 4K UHD -tarkkuudessa, eli 3840 x 2160.

”Aidoksi” 4K UHD -projektoriksi voidaan siis väittää projektoria, jonka todellinen (ns. natiivi) resoluutio on vähintään 3840 x 2160. Markkinoilla on aimo joukko 4K UHD -termillä mainostettuja projektoreja, joiden natiiviresoluutio ei tuohon yllä. JVC:llä ja Epsonilla on 4K UHD -malleja, joiden natiiviresoluutio on 1920 x 1080. Acer, BenQ ja Optoma ovat julkaisseet 4K UHD -projektoreja, joiden 0,67-tuumaisen DLP-kennon natiiviresoluutio on 2716 x 1528.

Testaamani PX747-4K ja monet muut edulliset 4K UHD -projektorit perustuvat uuteen 0,47-tuumaiseen DLP-kennoon. Sen natiiviresoluutio on 2048 x 1200, josta kuvan muodostamiseen käytetään 1920 x 1080 -kuvapisteen kokoista aluetta. Mitenkäs tällaista ”vajaaresoluutioista” masiinaa saa sitten ylistää 4K UHD -projektoriksi ilman kuluttaja-asiamiehen älähdystä valheellisesta mainonnasta?

Se on sallittua (ainakin Yhdysvalloissa), koska Consumer Technology Association (CTA) -järjestön mukaan projektori ansaitsee 4K UHD -luokituksen, mikäli se piirtää kankaalle 3840 x 2160 kuvapistettä. Projektorin natiiviresoluutiolla ei ole asiaan vaikutusta.

PX747-4K ja muut samaa DLP-kennoa käyttävät 4K UHD -projektorit tekevät tuon taikatempun jakamalla kuvalähteestä saapuvan 3840 x 2160 -ruudun neljään palaan, ja piirtämällä nuo neljä palaa kankaalle yksi kerrallaan salamannopeasti ennen kuin seuraavalle ruudulle tehdään sama temppu. Kun nuo neljä palaa piirretään hieman eri kohtiin kangasta, piirtyy kankaalle ainakin teoriassa 3840 x 2160 kuvapistettä.

DLP-kennon kehittäjä Texas Instrumentsin mukaan kennon mikropeilit ovat niin nopeita muuttamaan asentoaan, että kukin mikropeili vastaa käytännössä neljää kuvapistettä. Joissain 4K UHD -ratkaisuissa kuvapisteiden piirtäminen eri kohtiin kangasta tapahtuu kennon ja optiikan välissä värähtelevän elementin avulla, mutta valmistajan sivuilta ei löydy selkeää vastausta kysymykseen miten tuo tapahtuu tämän 0,47-tuumaisen DLP-kennon kohdalla.

Onko kuvapisteiden monistaminen sitten silminnähden huonompi ratkaisu kuin natiivi-4K, kun otetaan huomioon konvergenssin ja optiikan vaikutus kuvan tarkkuuteen? Aihe vaatii aivan oman artikkelinsa, joten ei siitä sen enempää tässä yhteydessä.

Kun HDR ei ole HDR:ää

Markkinoille on lyhyessä ajassa ilmaantunut useita HDR-logolla koristettuja projektoreita. Valmistajat ovat ilmiselvästi hoksanneet kuluttajien vaativan HDR-yhteensopivuutta uutta televisiota ostaessaan, joten pitihän projektoreihinkin se HDR-logo saada. Asiassa on tosin yksi iso ongelma: kuluttajaprojektoreille ei ole HDR-standardia. Ei sitten minkäänlaista.

Mitä tuo sitten tarkoittaa käytännössä? Ensinnäkin sitä, että HDR-logo projektorin tiedoissa takaa vain sen, että projektori ymmärtää vastaanottavansa HDR-kuvaa — ja siinä kaikki. Logo ei takaa, että projektori osaisi käsitellä tai esittää HDR-kuvaa mitenkään fiksusti. Ilman standardia valmistajilla on täysin vapaat kädet päättää itse mitä HDR-kuvalle projektorissa tehdään ja miten se toistetaan. Toiseksi standardin puute tarkoittaa sitä, että projektorin HDR-toistoa ei voi kalibroida. Miten kalibroija sen tekisi, kun ei ole standardia mihin verrata mittalaitteen antamia lukemia?

Projektorin HDR-toistoa täytyy silti jotenkin arvottaa. Mittauksista ei ole juuri apua standardin puuttuessa. HDR-termi tarkoittaa alunperin vain suurikontrastista kuvaa (High Dynamic Range), mutta termin alle on vaivihkaa muilutettu kosolti muutakin. Esimerkkinä Wide Colour Gamut eli laaja väriavaruus, jonka voisi toteuttaa aivan yhtä hyvin ilman HDR:ää. Päädyin arvottamaan projektorin HDR-suorituskykyä tutkimalla kuinka se toistaa kuvan niitä ominaisuuksia, joilla HDR erottuu perinteisestä SDR (Standard Dynamic Range) -kuvasta.

Liitännät ja muuta yleistä

Projektorin takapaneelissa on kaksi HDMI-tuloa, joista vain toinen tukee 4K-kuvaa ja HDCP2.2-kopiosuojausta. Tietokoneen voi kytkeä projektoriin HDMI:n lisäksi VGA:lla, jos moista kaapelia enää mistään löytää. Ääntä saa sisään ja ulos pikkuplugeilla. Kahdesta USB-liitännästä pienemmällä tehdään firmispäivitykset ja isommasta saa virtaa ulkoisille laitteille. RS-232-liitin mahdollistaa projektorin ohjaamisen hommaan sopivilla lisälaitteilla. Takapaneelin liitännöistä viimeinen antaa 12 voltin herätevirtaa esim. sähkömoottorilla varustetun valkokankaan ohjaamiseen.

Käyttönäppäimet sijaitsevat projektorin päällä. Niillä plärää valikkoja, säätää 10 watin teholla siunatun kaiuttimen äänenvoimakkuutta ja vaihtaa kuvatuloa. Rimpulan oloiset fokus- ja zoom-rullat lepäävät syvennyksessä lähellä projektorin etuosaa. Lämmin jäähdytysilma puhaltaa ulos projektorin vasemmasta etukulmasta edestä päin katsoen. Kaukosäädin on valaistu ja käyttötuntumaltaan aavistuksen epävarma.

Optiikan F-arvoksi ilmoitetaan 1,94 – 2,06 ja polttoväliksi 15,57 – 18,67 mm. Heittosuhteeksi ilmoitetaan 1,47 – 1,76 ja zoomiksi 1,2x. Kulmasta kulmaan 100-tuumainen kuva syntyy vähintään 3,253 metrin ja enintään 3,9 metrin päästä. Käyntiäänen voimakkuudeksi ViewSonic ilmoittaa 27 desibeliä Silence-kuvatilassa, joka minimöi älämölön kytkemällä tuulettimen lisäksi pois päältä liudan ominaisuuksia, joukossa mm. kuvan 4K-tarkkuuden mahdollistava XPR. Silence-tilassa projektori on reippaasti muita toimintatiloja hiljaisempi, mutta tuolloin kuvan tarkkuus on siis tavallinen HD (1920 x 1080).

Valmiiksi lämpimässä huoneessa projektori innostuu huomattavaan puhinaan, kun lampun kytkee Normal-tilaan kirkkaimmilleen. XPR lisää sinfoniaan oman mausteensa sirinän muodossa. Kaiken kukkuraksi testiin toimitettu yksilö piti todella inhottavaa ujellusta myös Silence-tilassa.

Oman Leo Bodnar -viivetesterini kenkkuillessa kurkkasin mitä ulkomaiset kollegani ovat mitanneet projektorin toistoviiveeksi. Tulokset pyörivät 50 ja 60 millisekunnin välissä, mikä on varmasti liikaa joillekin pelaajille.

Leffa pyörimään, vihdoinkin

Elokuvaa katsellessani huomio kiinnittyi ensimmäiseksi mustan harmauteen, joka ei voinut olla pistämättä silmään hiilikellariteatterissani. Lisäksi kuvan tummassa päässä ei ollut sävyjä tai yksityiskohtia nimeksikään. Seuraavaksi huomasin kuva-aluetta reunustavan kehyksen, joka oli testaamallani kuvakoolla n. seitsemän senttimetrin levyinen. Silloin tällöin kehyksen ulkoreunassa erottui lisäksi muutaman kuvapisteen levyinen vaalea raita. Kuva-alueen ulkopuoliset ilmiöt ovat seurausta DLP-kennon rakenteesta, eikä niistä tulla pääsemään eroon ainakaan tämänhetkisen tiedon perusteella. Ilmiöiden näkyvyyttä voi minimoida sopivalla valkokankaalla ja etenkin kankaan ympäristön toteutuksella.

Kuvan värit vaikuttivat hieman pliisuilta ja voimattomilta. Niitä voi jonkin verran boostata MoviePro-valikon Color Enhancer -toiminnolla, joka vaikuttaisi olevan muista DLP-projektoreista tuttu BrilliantColor toisella nimellä. Samassa valikossa lymyilee myös Super Resolution, ehta ”kuvanparannusominaisuus”, joka taikoo kuvaan lisää yksityiskohtia, mukamas. Resoluutiotestikuvalla näki selvästi, että Super Resolution ja Sharpness aiheuttivat molemmat vääristymiä signaalin korkeimmissa taajuuksissa eli skarpeimmissa detaljeissa.

Fokuksen kärsivällisestä ruuvaamisesta huolimatta kuva vaikutti yhä aavistuksen tyypillistä DLP-projektoria pehmeämmältä. Syynä voi olla kennon natiiviresoluution nelinkertaistaminen, mutta selitys voi piillä myös heikkotasoisessa optiikassa. Testikuvageneraattorin valikoissa ja joissain testikuvissa erottui selvästi kummallinen ilmiö, jossa suurikontrastisen ääriviivan viereen piirtyi ylimääräistä vihertävää haamua. Nappasin muistin tueksi ilmiöstä pari havainnollistavaa kuvaa:

PX747-4K:n tuottaman kuvan yleisilme on sitä vakuuttavampi mitä kirkkaampaa sisältöä sillä toistetaan. Projektori on valotehonsa ansiosta parhaimmillaan toistaessaan kirkasta 1.78:1-kuvasuhteen sisältöä, kuten urheilutapahtumia ja turbovalaistuja tv-komediasarjoja. Tummasävyiset leveän kuvasuhteen elokuvat mustine palkkeineen ovat sen sijaan silkkaa myrkkyä. Ankarasta säätämisestä huolimatta kuvan tumma pää pysyy kovin tukkoisena, tehden hallaa sävytoistolle ja detaljien erottumiselle. Kun tuohon vielä lisätään mustan harmaus, ovat pimeät yökohtaukset pahimmillaan katselukelvotonta suttua. Kunnolla pimennetyn kotiteatteritilan sijaan PX747-4K sopii paremmin vaikkapa olohuoneeseen, jossa projektorin valoteho pääsee oikeuksiinsa.


UHD4K.fi käyttää näyttöjen mittaamiseen ja kalibrointiin SpectraCalin kehittämää CalMAN-ohjelmistoa. Tutustu Spectracalin tuotteisiin osoitteessa calman.spectracal.com.

Mittausten valossa

Kurkataanpa miten värilämpötilan asetukset Cool, Normal ja Warm vaikuttavat väritasapainoon Movie-kuvatilassa.

Graafit esittävät väritasapainoa IRE 30 -harmaasta mitattuna. Cool-asetuksella väritasapaino on pahasti siniseen kallellaan. Normal-asetus tuottaa hieman tasapainoisemman tuloksen, vaikka sinertää yhä. Warm-asetus korostaa punaista, kuten arvata saattoi.

Väritasapainoon vaikutetaan asetusvalikon Bias- ja Gain-säädöillä. Optimitapauksessa Gain-säätö vaikuttaa kirkkaisiin sävyihin ja Bias puolestaan tummiin sävyihin. Mutta kuten niin usein, vaikuttavat säädöt tässäkin projektorissa myös toisiinsa. Kun vitivalkoisen säätää kohdalleen Gainilla, ei sen väritasapaino olekaan kohdallaan enää tumman pään säätämisen jälkeen ja päinvastoin. Hyvän kompromissin löytäminen vaatii usein paljon edestakaista jumppaa säätöjen välillä ja toistuvia tarkistusmittauksia. Väritasapainon sai tuunattua varsin hyvään kuosiin ainakin IRE 30:n ja vitivalkoisen kohdalta. Kuva ei kuitenkaan kerro koko totuutta.

Väritasapainon mittaus mustasta valkoiseen kertoo jo paljon enemmän. Virheen määrää kuvaavan deltaE2000:n keskiarvoksi tuli tasan 3. Tulosta ei voi pitää ihan huonona, joskin IRE-arvoilla 45-85 virheet lipsahtavat kolmen väärälle puolelle. Keskimääräiseksi värilämpötilaksi ynnäytyi 6503 kelviniä, mikä on kerrassaan mainio tulos, sillä tavoitteena on 6500 kelviniä.

RGB-väritasapainoa kuvaava graafi paljastaa, että vihreää on liian vähän läpi lähes koko asteikon. Tuo olisi saattanut korjaantua lisäämällä vihreän Bias-arvoa yhdellä tai kahdella pykälällä, mutta jäipä kokeilematta. Projektorin gammaksi oli valittu 2,2 ja kuten mitatusta gamma-käyrästä näkyy, tummat sävyt ovat jonkin verran liian kirkkaita ja kirkkaat sävyt puolestaan hieman liian tummia. Keskiarvo on kuitenkin kiitettävän lähellä 2,2:ta. On/off-kontrastiksi mittautui vain 397:1, mikä kertoo karua kieltä projektorin mustan hailakkuudesta.

Väriavaruus 1999

ViewSonicin mukaan RGBRGB-väripyörällä varustettu PX727-4K kattaa 96 prosenttia HDTV:n Rec.709-väriavaruudesta. Tuo ei ole kovin kummoinen tulos nykypäivänä, sillä HDR-näytöiltä vaaditaan jo täyttä P3-väriavaruuden peittoa; P3 on 26 prosenttia laajempi väriavaruus kuin Rec.709. RGBW-väripyörän takia PX747-4K:ltä oli aihetta odottaa sisarmalliakin pienempää väriavaruutta.

Niinhän siinä sitten kävi. Projektori saavuttaa Bias/Gain-säätöjen jälkeen vain 82,4 prosenttia Rec.709-väriavaruudesta. Vitivalkoista lukuunottamatta kaikkien osavärien dE-virhe on päälle kolmen, joten kalibroinnille olisi tarvetta.

MoviePro-valikon Color Enhancement -ominaisuus tuo väritoistoon kaivattua parannusta. Väriavaruus kasvaa peittämään 83,3 prosenttia Rec.709:stä ja monien osavärien dE-virhe pienenee.

Väripyörän asettamat rajoitukset pitivät huolen siitä, että väriavaruuden kalibrointi oli hukkaan heitettyä aikaa. Sain ruuvattua useimpien osavärien dE-virheen alle kolmeen, mutta väriavaruus pieneni samalla 78,4 prosenttiin. Color Enhancementista ei ollut tässä iloa, sillä sen aktivoinnin jälkeen värisäädöt eivät enää vaikuttaneet värien koordinaatteihin juuri mitenkään.

PX747-4K:n suorituskyky värien suhteen jää vaatimattomaksi. Pienen väriavaruuden takia väreistä uupuu kylläisyyttä ja tehoa. Color Enhancement auttaa hieman ja koska siitä ei tunnu olevan haittaa, voi sen pitää päällä aina. Vihreä ja punainen ovat tosin tuolloinkin sen verran pahasti pielessä, että niiden kalibrointia olisi syytä harkita.

Ja sitten se HDR

Mitä kaikkea HDR-projektorilta saa odottaa? Standardin puuttuessa ravistin sombrerosta valikoiman ominaisuuksia, jotka HDR-projektorin pitäisi mielestäni osata:

  1. ilmoittaa kuvalähteelle olevansa HDR-yhteensopiva
  2. valita automaattisesti HDR-kuvatila HDR:n tunnistaessaan
  3. tunnistaa ja tulkata perinteisen gamman korvaava PQ EOTF
  4. tunnistaa ja toistaa 10-bittiset värit
  5. tunnistaa Rec.2020-väriavaruus
  6. lukea metadatasta minkä kokoista aluetta Rec.2020:stä käytetään
  7. tehdä tonemapping metadatan perusteella
  8. kyetä vähintään 1000:1 ANSI-kontrastiin

PX747-4K kertoo kuvalähteelle tukevansa HDR:ää ja siirtyy automaattisesti HDR-kuvatilaan. PQ:n tulkkaaminen näkyväksi valoksi ei sekään tuota ylenpalttisia ongelmia, sillä projektorin esittämä HDR-kuva ei näytä ainakaan siltä, että se olisi täysin metsässä. Hailakka musta sekä tumman pään sävytoiston ja väriavaruuden ongelmat vaivaavat toki HDR-toistoakin.

Siinä olivat hyvät uutiset, sitten huonoihin. Valmistajan väitteistä huolimatta PX747-4K ei tunnu osaavan toistaa 10-bittisiä värejä, vaikka niitä sisään huoliikin. Testasin tätä 8- ja 10-bittisiä väriliukuja sisältävillä testikuvilla, enkä nähnyt niissä mitään eroa. Isoissa väripinnoissa selvästi erottuva juovittuminen 10-bittisellä 4K-sisällöllä todistaa sekin, että miljardin sävyn sijasta käytettävissä on vain 8-bittisen paletin 16,7 miljoonaa sävyä.

PX747-4K saattaa tunnistaa saavansa laajalla väriavaruudella varustettua kuvaa. Ehkä. Mutta se ei pysty tekemään asialle yhtikäs mitään, koska sen kyvyt eivät riitä kattamaan edes täyttä Rec.709-väriavaruutta, mistään laajemmasta puhumattakaan. Metadatasta ja siihen perustuvasta tonemappingista projektori ei tajua tuon taivaallista.

HDR-asetusvalikon Low, Mid ja High -valinnoilla voi vaikuttaa siihen kuinka ”jyrkästi” projektori tulkkaa PQ-kirkkausdataa. Säästetään tuhat sanaa ja annetaan kuvan kertoa:

Listan viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, on ANSI-kontrasti. Sillä tarkoitetaan kuvassa samanaikaisesti näkyvän mustan ja valkoisen välistä kontrastisuhdetta. Yksinkertaistettuna esimerkkinä: mikäli kuvan mustasta mittautuu yksi luksi ja valkoisesta 100 luksia, on ANSI-kontrasti 100:1. Samaa asiaa kuvaa myös termi intra-frame-kontrasti.

Kuluttajakäyttöön tarkoitettu sisältö on perinteisesti masteroitu siten, että sen intra-frame-kontrasti on enimmillään 256:1. Toisin sanoen, kun katselet HD-kuvaa vaikkapa kaapeliverkosta, netistä tai Blu-ray-levyltä, ei sisällössä pitäisi olla yhtään ruutua, jonka intra-frame-kontrasti on suurempi kuin 256:1.

HDR (High Dynamic Range) eroaa perinteisestä SDR:stä (Standard Dynamic Range) merkittävästi siinä, että HDR:n intra-frame-kontrastille ei ole asetettu virallista ylärajaa. Yhden rajoituksen asettaa kamerateknologia: parhaat digitaaliset elokuvakamerat saavuttavat tällä hetkellä n. 18 aukon dynamiikan, mikä tarkoittaa n. 256 000:1 intra-frame-kontrastia. Tietokoneilla on tietysti mahdollista luoda HDR-kuvastoa, jonka kontrasti on vielä tuotakin paljon suurempi.

PX747-4K:n ANSI-kontrastiksi mittautui 354:1. Tuo riittää mennen tullen perinteisen SDR-sisällön tarpeisiin, joten korkealaatuisen HD-kuvan esittäminen ei jää kiinni ainakaan projektorin ANSI-kontrastista. HDR-sisällöllä saadaan kontrastista irti kaikki hyöty. 354:1:llä ei tosin kauhean pitkälle pötkitä, koska HDR-masteroidussa sisällössä tuppaa olemaan kosolti otoksia, joiden intra-frame-kontrasti ylittää 4000:1. Kannattaa toki muistaa, että HDR-masteroiduissa elokuvissa on tietysti myös matalakontrastisia kohtauksia.

Toimiiko kuvapisteiden monistaminen?

Testasin DLP-kennon kuvapisteiden nelinkertaistamista kolmella 3840 x 2160 -tarkkuuden testikuvalla. Ensimmäinen sisältää vuorottelevia yhden pikselin levyisiä mustia ja valkoisia vaakajuovia. Toisessa vuorottelevat juovat ovat pystysuorassa. Kolmas kuva on haastavin; siinä yhden pikselin levyiset mustat ja valkoiset juovat muodostavat piskuisista kuvapisteistä koostuvan shakkilaudan.

Olen testannut kuvapisteitä monistavia projektoreja näillä testikuvilla aiemminkin, vaihtelevin tuloksin. Jotkut projektorit piirsivät ensimmäisen kuvan oikein, mutta kaksi seuraavaa ovat silkkaa puuroa. Eräs projektori osasi piirtää kuvan nro 2, mutta eka ja kolmas eivät onnistuneet. Yksi DLP-projektori piirsi oikein ensimmäisen ja toisen kuvan, mutta kolmas oli ylivoimainen tehtävä. Mikäli kuvapisteiden monistaminen tuottaisi kankaalle aidosti 3840 x 2160 kuvapistettä, näkyisivät kaikki kolme testikuvaa oikein.

PX747-4K epäonnistui testissä surkeasti. Se ei kyennyt piirtämään yhtäkään kolmesta testikuvasta. Tiedän erään toisen, samaan kennon perustuvan, DLP-projektorin pystyvän piirtämään kuvat 1 ja 2, joten tämän projektorin kohdalla kuvapisteiden monistaminen saattaa jonain kauniina päivänä toimia paremmin ohjelmistopäivityksen myötä.

Summa Summarum

ViewSonic PX747-4K edustaa uutta ja edullista 4K HDR -projektorien sukupolvea. On tosin vähän kiikun kaakun voiko sitä hyvällä omatunnolla väittää 4K-projektoriksi, koska se ei testeissä osannut piirtää kankaalle 3840 x 2160 kuvapistettä. HDR-projektoriksi en sitä kehtaisi väittää, mutta termin ”HDR-yhteensopiva” hyväksyisin.

Musta on harmaata, tumman pään sävyt kadoksissa ja väritoisto aavistuksen valjua. Kuva ei ole aivan niin partaveitsenterävä kuin DLP-projektoreissa yleensä. Puutteistaan huolimatta PX747-4K tuottaa siedettävää kuvaa HD-lähteestä, kunhan sen ei tarvitse toistaa varjoja tai yökohtauksia.

Saman kennon ympärille rakennettuja 4K HDR -projektoreja on markkinoilla useita; niiltä ei kannata odottaa järkyttävästi tätä mallia parempaa kokonaissuoritusta.

Speksit

Valmistajan ilmoitusMitattu
Valoteho (maksimi)3500 lumenia3010 lumenia
Valoteho (SDR Movie Eco)--891 lumenia
Valoteho (SDR Standard Normal)--2025 lumenia
Valoteho (HDR Movie Normal)--1620 lumenia
Kontrasti (on/off)12 000:1 (dynaaminen)685:1 (natiivi)
Kontrasti (ANSI)--354:1
Väriavaruuspeitto (Rec. 709)?83,3%
Käyntiääni27 dB (Silence-tilassa)--
Virrankulutus310 wattia--
Lampun kesto tuntia4000 (Normal), 15 000 (SuperEco)
Lampun teho240 wattia
Koko332 x 135 x 261 mm
Painon. 4,5 kg

Philips 55PUS7101 UHD-televisio

Philips 55PUS7101 edustaa Ultra HD -televisioiden keskikastia. 55-tuumaisen 7101:n suositushinta on 1 299 euroa, mutta kotimaisen hintavertailusivuston mukaan sitä saa tällä hetkellä 1 128 eurolla. Erään kotimaisen kodintekniikkakaupan sivuilla television hinnaksi mainostetaan 1 049 euroa, mutta jostain syystä hintavertailusivusto ei kyseistä hintaa listaa.

7101:n design on hillityn vähäeleinen ja varsin tyylikäs. Ruutua kiertää sivuilla ja päällä n. sentin levyinen, alumiiniin värinen metallikehys. Ruudun alapuolella kehys on n. kahden senttimetrin levyinen. Metalliset jalat sijaitsevat television reunoissa, mikä tuo pöytäasennukseen tervetullutta vakautta. Television mitat jalkojen kanssa ovat 1233,2 x 787,9 x 223,1 mm (L x K x S) ja painoa sillä on hieman yli 19 kiloa.

Kaikki liitännät ovat edestä katsottuna television vasemmassa takareunassa. Seinää kohti sojottavat pikkujakki stereoäänen tulolle, Scart-liitin sekä komponenttivideon tulo. Molemmat HDCP 2.2 -yhteensopivat HDMI-tulot osoittavat alaspäin, samoin kuin USB 2.0 -liitäntä, toslink-anto, ethernet-liitin sekä antenni- ja satelliittiliitännät. HDMI:t 3 ja 4 tukevat paluuääntä ja ne on sijoitettu osoittamaan vasemmalle edestä katsottuna. Niiden vieressä on yksi USB 3.0 -liitäntä, yksi USB 2.0 -liitäntä, kuulokelähtö ja CI+/CAM-korttipaikka.

Äänentoistosta vastaa 30 watin vahvistin diskantiltaan aika suttuisesti soivien stereokaiuttimien kera. Takapaneelissa on lisäksi bassotoistoa vahvistava piskuinen subwooferin tapainen lisäkaiutin. 7101 osaa purkaa Dolby Digital Plus- ja DTS Premium Sound -ääniraidat itse. Telsusta lähtee ääntä aivan tarpeeksi vähän isommankin olohuonen tarpeisiin, mutta äänenvoimakkuuden kasvattaminen johtaa nopeasti basson louskumiseen. Kuten tämän hintaluokan televisioissa yleensä, äänentoisto riittää tyydyttävästi peruskatseluun, mutta ei juuri sen vakavampaan käyttöön.

7101:ssä on reunaledein valaistu IPS-paneeli, jonka tarkkuus on Ultra HD:n mukainen 3840×2160. IPS-paneelin hyvä puoli on leveä katselukulma, mutta kolikon kääntöpuolella on muita paneelityyppejä harmaampi musta. DisplaySpecifications-sivuston mukaan 7101:n paneeli toimii 120 hertsin virkistystaajuudella, enkä havainnut syytä väittää muuta. Paneeli on 8-bittinen, mutta toimivaksi havaitun FRC-tekniikan avulla se pystyy tuottamaan 10-bittisen paneelin väripaletin.

7101:n sydämenä hyrrää Android 5.1 Lollipop -käyttöjärjestelmä, joka oli aluksi aivan tolkuttoman buginen. Televisiolle on puolessa vuodessa julkaistu useita järjestelmäpäivityksiä, joiden jäljiltä telkun toiminta on tyystin eri luokkaa kuin testirupeaman alussa; valikot aukeavat ja toimivat nyt aivan erilaisella jouheudella. Täysin bugiton käyttis ei kuitenkaan vielä ole, ja vaikka television buuttaaviin virheisiin törmää yhä silloin tällöin, ovat ne uusimman päivityksen jäljiltä harvinaisia. Philips on ilmoittanut tuovansa Android 6.0 M(arshmallow):n tähänkin malliin jossain vaiheessa.

Television kaukosäädin on siitä poikkeuksellinen, että sen kääntöpuolella on pienikokoinen ja yllättävän hyvällä tuntumalla varustettu näppäimistö. Lienee sanomattakin selvää, että tekstin syöttäminen on sillä huomattavasti nopeampaa kuin virtuaalinäppäimistön ja nuolinäppäinten avulla. Huomasin tosin, että näppäimistön olemassaolon kaken kääntöpuolella unohti helposti, koska sellaista ei yleensä kaukosäätimissä ole.

7101:n ominaisuuksien joukossa on Google Cast, mikä tarkoittaa televisioon sisäänrakennettua Chromecastia. Totesin sen toimivaksi ja helppokäyttöiseksi Windows 7 -tietokoneen Chrome-selaimella, Android-puhelimella ja iPad Minillä; kuva ja ääni siirtyivät Chromecast-yhteensopivista sovelluksista televisioon kivuttomasti.

Ambilight

Philips esitteli ensimmäiset Ambilight-ominaisuudella varustetut televisionsa jo vuonna 2004. Ambilight tarkoittaa television takapaneeliin sijoitettuja ledejä, jotka valaisevat television takana olevan seinän. Tuo voi äkkiseltään tuntua turhakkeelta, mutta 7101:n kolmella sivulla oleva Ambilight osoittautui testailussa odotettua fiksummaksi ideaksi. Ambilightin voi asettaa seuraamaan kuvaa, ääntä, väriä tai sovellusta. Kuvaa seuratessaan Ambilightin ledit värjäävät takaseinän sen mukaan mitä värejä kuvassa esiintyy. Philipsin demovideosta saa hyvän käsityksen Ambilightin toiminnasta:

Monet näön ammattilaiset suosittelevat pimeään katselutilaan ns. bias lightingia, television taakse asennettua valonlähdettä, joka vähentää silmien rasitusta. Ambilightilla on helppo toteuttaa bias lighting asettamalla taustavaloksi yksittäinen väri, jonka sävyä ja kirkkautta voi muuttaa erillisessä asetusvalikossa.

Itse pidin Ambilightista eniten kotibileiden piristäjänä. Kun Ambilightin lähteeksi valitsee äänen, toimivat taustaledit oivasti diskovaloina. Erilaisia valo-ohjelmia on seitsemän. Kuvaamani video yrittää demota niiden eroja:

https://www.youtube.com/watch?v=23V8qe0DR58

7101-mallissa on lisäksi Ambilight+Hue-ominaisuus, joka mahdollistaa Philipsin Hue-valojen ohjaamisen langattomasti television kautta. Hue-ledvaloista löytyy lisätietoja osoitteessa meethue.com.

HDR…?

Philips julkaisi loppukesästä 7101:lle HDR-päivityksen. Sen myötä UHD Blu-ray -soitin tunnisti telkun HDR-yhteensopivaksi. Päivitys toi HDR-tuen myös television omaan mediatoistimeen ja Philipsin sovellusvalikoimasta ladattavaan Kodi-sovellukseen. Mielestäni 7101 ei kuitenkaan ole päivityksen jäljiltä HDR-televisio, vaan HDR-yhteensopiva UHD-televisio — aivan samaan tapaan kuin kymmenet muut tv-mallit, joihin valmistaja toi HDR-yhteensopivuuden jälkikäteen ohjelmistopäivityksellä.

Mitä noilla sitten on eroa? No, HDR-televisiolta odotetaan tiettyä suorituskykyä: sen pitäisi osata näyttää 10-bittiset värit, toistaa DCI-P3-väriavaruuden sävyt ja yltää kuvan kirkkaudessa valotehoihin, joihin tavalliset UHD-televisiot eivät pysty. Useimmat HDR-kuvaa sisältävät Ultra HD Blu-ray -julkaisut on masteroitu 1 000 nitin maksimikirkkauteen, joten elokuvan uskollisesti toistaakseen television pitäisi pystyä tuottamaan hetkellisesti 1 000 nitin valoteho pienessä osassa ruutua.

Philips 7101 on kyvyiltään varsin tyypillinen nykyajan UHD-televisio. 8-bittisestä paneelistaan huolimatta se osaa näyttää 10-bittiset värit FRC-tekniikan ansiosta. Täyttä DCI-P3-väriavaruutta se ei kykene toistamaan, mutta saavuttaa Rec.709:ää laajemman väriavaruuden, mistä on hyötyä UHD Blu-ray -julkaisujen katselussa. 7101 kompastuu kalkkiviivoilla valotehon puutteeseen: se tuottaa parhaimmillaan hieman alle 400 nitiä, mikä on varsin normaali suoritus nykyaikaiselta LED-televisiolta. Tuosta on toki jotain iloa HDR-kuvaa katseltaessa, mutta HDR:n täysi dynamiikka ja vaikuttavuus jäävät saavuttamatta.

Monitorina

Käytin testirupeaman aikana 7101:tä moneen kertaan tietokoneen näyttönä. Testi-PC:n näytönohjain AMD Radeon 480 juttelee HDMI 2.0a:ta ja HDCP 2.2:ta, joten se sopi testailuun oivallisesti. (Uusi Doom näyttää 4K:na oikein nätiltä ja pyöri 480:llä yllättävän sulavasti.) 7101 ilmoittaa näytönohjaimelle kelpuuttavansa UHD-kuvaa 10-bittisillä väreillä ja 60 hertsin virkistystaajuudella. Tuolloin on kuitenkin pakko käyttää 4:2:2-värinäytteistystä, koska HDMI 2.0:n kaistanleveys ei riitä 4:4:4-värinäytteistykseen. Värisyvyyden pudottaminen 8 bittiin mahdollistaa 4:4:4:n UHD-tarkkuudella ja 60 hertsin virkistystaajudella.

4:2:2-värinäytteistyksellä tekstissä voi nähdä karsitun väri-informaation aiheuttamaa sotkuisuutta.

Television toistoviive kiinnostaa etenkin pelaajia, mutta sillä on merkitystä myös tuikitavallisessa Windows-työpöytäkäytössä; on ärsyttävää, kun ruudulla näkyvä osoitin reagoi viiveellä hiiren liikkeisiin. 7101:n valikoiden kätköistä löytyy Computer-asetus, jonka kytkentä ohittaa osan kuvan prosessoinnista ja lyhentää siten toistoviivettä. Asetuksen ollessa pois päältä 7101:n toistoviive pyörii 49-50 millisekunnin hujakoilla. Jonkun mielestä tuo on liikaa pelikäytössä, minusta ei. Computer-asetuksen kytkeminen lyhensi toistoviiveen 36 millisekuntiin. HDR-tilalla ei ollut vaikutusta toistoviiveisiin, mikä lienee tervetullut uutinen HDR-kuvaa tuottavan pelikonsolin omistajille.

Liikeresoluutio

Yksi LCD-paneelien heikkous on perinteisesti ollut huonohko liikeresoluutio. Vaikka jokaisella valmistajalla on omat aseensa liikeresoluution parantamiseen, ovat ne pääasiallisesti vain kuvan jälkiprosessointia, eikä näyttötekniikan ytimessä olevaa ongelmaa ole onnistuttu pätevästi selättämään. 7101:n Motion-valikossa majailee kaksi valintaa: Perfect Natural Motion ja Clear LCD. Ensimmäinen tarjoaa kuvan interpolointia, eli uusien väliruutujen luomista lennossa. Heikoimmalla asetuksellaankin se tekee kuvasta luonnottoman sulavaa, mikä saippuaoopperaefektin nimellä myös tunnetaan. Olen nähnyt interpolointiratkaisuja, jotka toimivat myös elokuvien kanssa, mutta Perfect Natural Motionista ei siihen ole. Se toimisi varmaan hyvin urheilulähetyksissä. Clear LCD on mielenkiintoinen, sillä se ei sinänsä paranna liiketoiston tarkkuutta, vaan se puolittaa sivusuunnassa liikkuvan kuvan ”harppauksen” pituuden. Lopputulos vaikuttaa aavistuksen sulavammalta, ja koska Clear LCD ei tehnyt kuvalle mitään hallaa, oli se helppo jättää päälle.


UHD4K.fi käyttää näyttöjen mittaamiseen ja kalibrointiin SpectraCalin kehittämää CalMAN-ohjelmistoa. Tutustu Spectracalin tuotteisiin osoitteessa calman.spectracal.com.

Kuvanlaatu tehdasasetuksilla

Käytännössä kaikkien televisioiden tehdasasetukset jättävät parantamisen varaa – joskus enemmän, joskus vähemmän. 7101 tuotti paketista nostettuna kuvaa, joka jäi kauas Rec.709-standardista. Jotkut esiasetetut kuvatilat näyttivät niin kauheilta, ettei moista olisi kehdannut näyttää kenellekään. Mutta tuo oli tilanne toukokuussa 2016, kun television käyttöjärjestelmä oli vielä keskeneräinen, eikä HDR-tukeakaan vielä ollut.

Philips on julkaissut telkkuun puolen vuoden aikana puolisen tusinaa käyttöjärjestelmäpäivitystä, mikä on kiitettävää toimintaa. Jokainen päivitys on tuonut televisioon joko uusia ominaisuuksia – kuten HDR-tuen – tai parantanut Android-käyttiksen nopeutta ja vakautta. Kuvatilojen tehdasasetuksissa on samoin tapahtunut lievää kehitystä. Lokakuisen päivityksen jälkeen tehdyt mittaukset kertovat joidenkin kuvatilojen olevan edelleen pielessä, mutta edistysaskeliakin on otettu: siinä missä kaikkien kuvatilojen väriavaruus oli aiemmin reilusti Rec.709:ää isompi tuottaen aivan liian räikeät värit, on Movie- ja ISF-kuvatilojen väriavaruus nyt kutistettu lähelle standardia.

Vertailun vuoksi ensin ehkäpä hieman kieli poskessa nimetyn Natural-kuvatilan mittaustulokset tehdasasetuksilla. Kuvan kirkkautta katselutilan valaistuksen mukaan muuttava valosensori on kytketty pois päältä kaikkia mittauksia ja kalibrointia varten.

Tulokset kertovat karun tarinan. Kuvan kirkkaus lähtee täysin karkuteille heti IRE10:n jälkeen, eikä väritasapainosta voi juuri puhua sinisen osavärin korostuessa reippaasti. Gammakäyrä seuraa BT.1886-kohdekäyrää edes jotenkuten vain IRE10:een saakka. Keskimääräinen värilämpötila on lähes 9000 kelviniä, eli vahvasti sinertävä. Natural-kuvatilan tehdasasetuksissa oli päällä yhtä sun toista kuvanpas…parannusautomatiikkaa, minkä johdosta kuvassa näkyvä kontrastitulos esittää dynaamista kontrastia.

Natural-kuvatilan väriavaruus on säädetty tehtaalla mahdollisimman laajaksi, mikä tuottaa aivan liian kylläiset värit. Jonkun mielestä moinen voi näyttää houkuttelevalta, mutta oikeasti ruudulla näkyvä kuva on pahasti pielessä.

Seuraavaksi Movie-kuvatilan harmaatasapaino ja gamma tehdasasetuksilla:

Tämä on jo huomattavasti parempi suoritus, vaikka väritasapaino harittaakin vielä ilkeästi. Gammakäyrästä voi päätellä television hakevan 2.2:n gammaa, vaikka tähtäimessä pitäisi olla BT.1886:n mukainen gammakäyrä. DeltaE-virhe lipsahtaa hyväksyttävän väärälle puolelle IRE30:stä lähtien. Harmaissa on kautta linjan liikaa punaista ja liian vähän vihreää, mutta väritasapainon virhe näyttää sen verran tasaiselta, että sen saanee korjattua kalibroitaessa varsin vähällä vaivalla.

Movie-kuvatilan väriavaruuden koordinaatit osuvat huomattavasti lähemmäs Rec.709:ää kuin Natural-kuvatilan. Vitivalkoinen ja 75% harmaa viettävät punaiseen päin ja niiden deltaE-virhe on reilusti yli hyväksyttävän. Magenta ja sininen ovat mittaustuloksen perusteella niin lähellä standardin määrittelemiä arvoja, että niihin ei tarvitsisi kalibroinnissa koskea lainkaan.

7101 tarjoaa kaksi kalibroitavaksi tarkoitettua ISF-kuvatilaa: Day kirkasta katselutilaa ja Night pimeää katselutilaa varten. ISF-kuvatilan aktivoinnilla saa käyttöön kuvan asetuksia, jotka ovat harmaana muissa kuvatiloissa. Joidenkin televisioiden kohdalla ISF-kuvatilojen säädöt pitää avata ISF-kalibroijan toimesta, mutta 7101:ssä säätöjä ei ole lukittu. ISF-kuvatilojen tehdasasetusten mittaus on aavistuksen turhaa hommaa, koska ne on tehty kalibroitavaksi, mutta täytyyhän lähtötila selvittää.

ISF Night hakee näemmä myös 2.2:n gammaa BT.1886:n sijaan. Väritasapaino on Movie-kuvatilan tapaan punaiseen kallellaan, mutta sitäkin voimakkaammin kuvan kirkkaassa päässä. Gamma-käyrä romahtaa kuvan kirkkaassa päässä pahan kerran.

ISF Night -kuvatilan väriavaruus tavoittelee Rec.709-standardia, mutta jää siitä kauemmas kuin Movie-kuvatila. Kalibroinnin kannalta tärkeän vihreän värin deltaE-virhe on vain 1, mikä lupaa hyvää. Muiden värien virhe on kuitenkin suurempi kuin Movie-tilassa. Tehdasasetuksilla ISF Night -kuvatilan väriavaruus saavuttaa vain 93,4 prosenttia Rec.709-väriavaruudesta. Tuon pitäisi olla korjattavissa kalibroinnilla, koska televisio kykenee paljon Rec.709:ää laajempaan väriavaruuteen.

Kalibrointi Rec.709:ään

Perinteisen SDR-kuvan (Standard Dynamic Range) kalibroinnin lähtökohdaksi valikoitui ISF Night monipuolisemman säätövalikoiman takia, vaikka Movie-kuvatila olikin tehdasasetuksilla lähempänä Rec.709-standardia. Ensimmäiseksi napsin pois päältä kaiken automatiikan ja kuvanparannustoiminnot. Sitten hain mittarin avulla taustavalon (hämäävästi valikossa nimetty kontrastiksi) kirkkaudeksi arvon, joka tuotti valkoisella testikuvalla 120 nitin kirkkauden, ja säädin kirkkauden ja kontrastin kohdalleen testikuvien avulla. Seuraava askel oli väritasapainon säätö Advanced-valikosta löytyvillä värilämpötilan säädöillä, joita löytyy kaksin kappalein punaiselle, siniselle ja vihreälle. Säädöt ovat nimeltään ”WP” ja ”BL”, joista ensimmäinen vaikuttaa kuvan kirkkaaseen ja jälkimmäinen tummaan päähän. Alle 15 minuutissa harmaasävyjen väritasapaino ja gamma asettuivat tällaiseen kuosiin:

DeltaE-virhe on kaikilla arvoilla alle kahden, joten tulosta voi kehua mainioksi. 0,72:n keskiarvo on suorastaan erinomainen saavutus televisiolta, joka vaikutti tehdasasetusten perusteella lähestulkoon toivottomalta tapaukselta. 7101 ei anna valita gammaksi BT.1886:tta, vaan tavoittelee väkisin 2.2:n gammaa asetusvalikon gamma-asetuksen arvolla nolla. Tuo selittää gammakäyrän virheen IRE10-20 kohdalla, sekä väritasapainoa esittävän graafin notkahduksen IRE10:n kohdalla. Vertailun vuoksi alla mittaustulokset, kun CalMAN-ohjelman gammaverrokiksi valittiin BT.1886:n sijaan 2.2:

Kuvan kirkkaus jää IRE50:stä lähtien aavistuksen alle tavoitteen, mutta virhe on luokkaa mitätön.

Sitten väriavaruuden kimppuun. 7101 on hieman kitsas mitä väriavaruuteen vaikuttavien säätöjen määrään tulee. Asetusvalikossa on säädöt vain värien sävylle ja kylläisyydelle, eivätkä ne ole järin hienovaraisia; yhden pykälän muutoksella saattoi olla suuri vaikutus.

Puutteellisten säätöjen takia väriavaruuden kalibrointi osoittautui pakolliseksi kompromissiksi. Kaikkien värien deltaE-virhearvo jäi kuitenkin alle kolmen, eli virhettä ei voi silmin havaita. CIE-väriavaruuskolmion perusteella vihreä ja punainen ovat hieman liian kylläisiä, mutta elokuvaa katsoessa tuota ei huomaa.

Kalibroinnin jälkeen

Kuten edellä nähtiin, 7101 on kalibroitavissa kiitettävän lähelle Rec.709-standardia. Kalibroinnin jäljiltä 7101 tuottaa oikein nättiä kuvaa esim. Blu-ray-levyiltä. Spears & Munsil -testilevyllä oleva tietokoneanimaatio Big Buck Bunny on tarkkuudeltaan tavallinen HD, mutta näytti television skaalaamana niin skarpilta ja yksityiskohtaiselta, että sen olisi hyvin voinut uskoa olevan Ultra HD:ta. 7101:n skaalain tuotti positiivisen yllätyksen myös peruspiirtokuvalla; jälki oli aivan katsottavaa jopa n. 1,5 metristä, vaikka lähdemateriaalissa olevat pakkausvirheet erottuivat selvästi.

Taustaa HDR-kuvan kalibroinnille

Philips 7101 on ensimmäinen testaamani ja mittaamani HDR-televisio. HDR asettaa aivan uudenlaisia vaatimuksia sekä mittaajalle että mittalaitteistolle, ja suuri osa television testiajasta kuluikin uuden opettelussa ja testimetodien päivittämisessä HDR-aikakaudelle. Asiaa ei auttanut sekään, että 7101 ei ole ”aito” HDR-televisio, joten mittailussa ja kalibroinnissa vastaan tulleet kummallisuudet pistivät aina arvailemaan oliko ongelma televisiossa, mittalaitteissa vai mittaajassa.

Jostain pitää aloittaa, joten polkaistaan sirkus käyntiin kertomalla mitä HDR ISF Day -kuvatilasta tehdasasetuksilla mitatut käyrät ja käppyrät tarkoittavat.

Todetaan heti kärkeen, että HDR ei käytä perinteistä gammaa. Sen tilalla on Dolbyn kehittämä EOTF (Electro Optical Transfer Function) nimeltä PQ (Perceptual Quantizer). PQ määrittelee miten videosignaalin kirkkaustasot muunnetaan näkyväksi valoksi, mutta siinä missä gamma oli suhteellinen, on PQ absoluuttinen. Tuo tarkoittaa sitä, että videosignaalin jokaiselle kirkkausarvolle on määritelty valoteho, joka näytön tulisi tuottaa. Valoteho, tai kirkkaus, ilmoitetaan niteinä, joka tunnetaan myös candeloina neliömetrillä (cd/m2).

Oikean yläkulman EOTF-kuvaajassa ja väritasapainoa kuvaavassa RGB Balance -kuvaajassa voi nähdä television kirkkauden alkavan jäädä vajaaksi PQ:n määrittelemästä kirkkaudesta jo n. 30 prosentin kohdalla. 50 prosentin kohdalla television tulisi tuottaa 100 nitin kirkkaus, mutta kuvaajan mukaan 7101 jää siitä vajaaksi. 1000 nitin valoteho osuu 75 prosentin kohdalle, mutta oikean yläkulman EOTF-kuvaajan mukaan 7101 ei yllä lähellekään 1000 nitiä.

EOTF-kuvaajan tekee mielenkiintoiseksi sekin, että television suorituskykyä osoittava loiva harmaa käyrä kertoo television tekevän ns. tone mappingia. Tuo tarkoittaa sitä, että televisio tietää omat kykynsä ja maksimivalotehonsa, ja sen sijaan että se yrittäisi uskollisesti seurata PQ:ta, se määritteleekin kuvan kirkkausarvoille uudet arvot oman suorituskykynsä perusteella. Näin se pystyy esittämään sävyjä ja yksityiskohtia myös niiltä kuvan alueilta, joiden pikseleille PQ on määritellyt suurempia kirkkauksia kuin mihin televisio pystyy.

Selitetäänpä sama esimerkin avulla. Useimpien HDR-formaatissa olevien elokuvien maksimikirkkaus on säädetty 1000 nitiin. Videon ohessa kulkeva metadata kertoo televisiolle elokuvan kirkkaimman pikselin tarvitsevan 1000 nitin valotehon. Tone mappingin avulla televisio osaa tulkata kirkkausarvot niin, että 1000 nitiä tarkoittaakin sen omaa maksimikirkkautta, joka 7101:n tapauksessa on 378 nitiä. Videon vaatima 990 nitiä tulkataan televisiossa esim. 375 nitiksi, 800 nitiä tulkataan 320 nitiksi ja niin edelleen. Tone mapping on siis fiksu ratkaisu televisioissa, joiden kirkkaus ei yllä PQ:n vaatimalle tasolle.

Mitä tapahtuu, jos television kirkkaus ei riitä, eikä televisio tee tone mappingia? Siinä tapauksessa televisio seuraa PQ:ta aina omaan maksimikirkkauteensa saakka, ja kaikki sen yli menevät kirkkaustasot toistetaan television maksimikirkkaudella. Tuo tarkoittaa käytännössä sitä, että televisio kompressoi kaikki sen ulottumattomissa olevat kirkkaustasot omaan maksimikirkkauteensa, mikä johtaa kuvainformaation katoamiseen kuvan kirkkaasta päästä.

Palataan hetkeksi käyriin ja käppyröihin. Alareunan vasemmanpuoleinen deltaE-graafi kertoo virheen kasvavan jyrkästi television jäädessä yhä kauemmas PQ:n vaatimasta kirkkaudesta. Oikeanpuoleinen deltaE-graafi kertoo CIE-väriavaruuskolmion kanssa kuinka kauas televisio jää tavoitellusta väriavaruudesta. 7101:n tone mapping ampui itseään jalkaan väriavaruuden suhteen, mutta siitä lisää myöhemmin.

HDR-kuvan kalibrointi: valkotasapaino

CalMAN-ohjelman HDR-työnkulussa kalibrointi aloitetaan valkotasapainon säätämisellä. Tämä tapahtuu mittaamalla väritasapaino 30 ja 80 prosentin harmaalla testikuvalla. Tässä tulos tehdasasetuksilla.

7101:n asetusvalikon ”Custom colour temperature” -valikon WP- ja BL-asetuksiin löytyi nopeasti arvot, jotka tuottivat tällaisen tuloksen:

Kummankin deltaE-virhearvo on alle yhden; hyvältä näyttää. Seuraava askel olisi ollut harmaasävyjen väritasapainon ja tone mappingin hienosäätöä, mutta 7101 ei anna tehdä kumpaakaan HDR-tilassa. Valkotasapainon säätäminen kohdalleen 30 ja 80 prosentin harmaalla riitti onneksi väritasapainon suhteen, kertoo RGB Balance -kuvaaja:

Luminance-kuvaajan pystyakselilta näkee 7101:n kirkkauden yltävän hieman alle 400 nitiin. Asetusvalikoiden säädöillä ei ollut vaikutusta tone mappingiin tai PQ:n seuraamiseen, joten siirrytään väriavaruuden kalibrointiin.

HDR-kuvan kalibrointi: väriavaruus

HDR ei ole sidoksissa mihinkään tiettyyn väriavaruuteen. Se toimisi vaikka Rec.709:n kanssa, mutta Ultra HD:n ansiosta HDR yhdistetään vahvasti Ultra HD -spesifikaation Rec.2020-väriavaruuteen, joka on käytössä mm. Ultra HD Blu-ray -levyillä. Rec.2020 on kuitenkin ongelmallinen, koska kuluttajatelevisiot eivät yllä lähellekään sitä. Lisäksi elokuvat on jo vuosia masteroitu digitaaliteattereita varten suunniteltuun DCI-P3-väriavaruuteen, jota ei tunneta kuluttajalaitteiden standardeissa. Studiot ja laitevalmistajat päätyivät lopulta UHD-julkaisujen kohdalla ratkaisuun, jossa Rec.2020-väriavaruudesta käytetään DCI-P3:n kokoista kaistaletta kunnes televisiot pystyvät näyttämään lähestulkoon koko Rec.2020-väriavaruuden.

Tuo puolestaan aiheutti harmaita hiuksia niille, jotka yrittävät kalibroida UHD-televisionsa UHD Blu-ray-julkaisujen katseluun. Pitäisikö näyttö kalibroida Rec.2020:een vai DCI-P3:en? Aiheesta kinastelevia koulukuntia syntyi tietysti useita. CalMANin kehittäjä on päätynyt vallan toisenlaiseen ratkaisuun: väriavaruus mitataan ja kalibroidaan Rec.2020-väriavaruudessa 50 prosentin värikylläisyys- ja kirkkausarvoilla. Näin Rec.2020-väriavaruudesta rajataan mittausta ja kalibrointia varten DCI-P3:a pienempi väriavaruus, jonka värien kirkkaus on rajoitettu 100 nitiin (PQ:n 50% = 100 nitiä). 100 nitin rajoitus on valittu ilmeisesti sen takia, että kaikkien HDR-televisioiden pitäisi kyetä siihen tekemättä tone mappingia.

7101:n ei yltänyt HDR ISF Day -kuvatilan tehdasasetuksilla CalMANin rajaamaan väriavaruuteen:

DeltaE-graafi kertoo etenkin vihreän, syaanin ja keltaisen jäävän todella kauas tavoitteestaan. 7101:n vajavaiset väriavaruuden säädöt eivät antaneet mahdollisuutta kunnolliseen kalibrointiin, mutta yrityksen ja erehdyksen kautta kävi ilmi, että värikylläisyyden säätäminen maksimiin lähes jokaisen värin kohdalla kasvatti väriavaruutta huomattavasti. Se tuotti tällaisen mittaustuloksen:

Värien deltaE-virheet ovat nyt huomattavasti pienempiä ja osa niistä on virheeltään alle kolmen. Näiden tulosten valossa värikylläisyyden maksimointi oli siis hyvä ratkaisu. Mutta joskus mittaustulokset eivät kerro koko totuutta, joka paljastuu kaikessa karmeudessaan vasta käytännön katselutilanteessa. Tässä tapauksessa väriavaruuden pakotetun laajentamisen huonot puolet pulpahtivat esiin Pan-elokuvan UHD Blu-ray-julkaisua katsellessa.

Pojan ihonväri näytti tässä otoksessa varsin luonnolliselta:

Hieman myöhemmin ruudulle lävähti kuitenkin tämännäköinen otos:

Näyttelijän ihonvärissä on ilmiselvästi liikaa punaista. Mistä tämä ilmiö ja ero kahden kuvan välillä sitten johtuu? Syyllinen majailee 7101:n HDR-kuvan käsittelyssä. Kuten mittauksista nähtiin, televisio aloittaa tone mappingin alle 100 nitin kohdalla, mikä sotkee väriavaruuden mittaustulokset. Kuvien välinen ero selittyy sillä, että värikylläisyyden maksimointi johti HDR-kuvan kohdalla tilanteeseen, jossa värit ovat sitä kylläisempiä mitä kirkkaampia pikselit ovat. Pojan kohtaus tapahtuu varjoisassa tunnelissa, mutta Indiana Jones -wannabe kylpee kirkkaassa auringonvalossa, jolloin värien buustattu kylläisyys nousee esiin. Värikylläisyyden nollaus perusasetuksiin korjasi ongelman ja opetti samalla, että tässä maailmanhistorian vaiheessa HDR-kuvan mittaustuloksiin ei voi sokeasti luottaa.

HDR-kalibroinnin jälkeen

Television säädöt eivät loppujen lopuksi sallineet väriavaruuden kunnollista kalibrointia, joten ruuvasin sen asetukset takaisin oletusarvoihin. Valkotasapainon säätö osoittautui huomattavasti tärkeämmäksi, sillä sen korjaamisen jälkeen 7101 tuotti silmää miellyttävää HDR-kuvaa, jonka värit eivät olleet paljaalla silmällä arvioiden erottuvasti pielessä. Vaikka 7101 ei voi mässäillä HDR-kuvan kirkkaimmilla detaljeilla, näkee sillä eroa UHD Blu-rayn ja tavallisen Blu-rayn välillä 10-bittisten värien ja Rec.709:ää laajemman väriavaruuden ansiosta.

Mustan taso ja kontrasti

7101:n mustan taso ja kontrasti osoittautuivat paremmiksi kuin mitä osasin IPS-paneelilta odottaa. Kun lähtökohdaksi otti Rec.709:ään kalibroidun kuvatilan ja nosti taustavalon kirkkautta yhden pykälän katselutilan valaistuksen takia, mittautui mustan tasoksi 0,0821 nitiä. Kun valkoisesta mittautui 146,6 nitiä, saadaan on/off-natiivikontrastiksi 1786:1. Kuvan kirkkaus riitti hyvin Blu-ray-teräväpiirtokuvan katseluun tavallista olohuonetta hieman hämärämmässä työhuoneessani.

Mahdollisimman hyväksi kalibroidusta HDR-tilasta irtosi valkoisesta 369,9 nitiä ja mustasta 0,2535 nitiä, jolloin on/off-kontrastiksi tulee 1459:1. HDR-kuvan mustan tasoa voi parantaa pimentämällä katselutilan ja vähentämällä taustavalon voimakkuutta. Kyse on tietysti kompromissista, koska toimenpide vähentää samalla kuvan kirkkautta, mistä on muutenkin pulaa HDR-kuvalla.

Valovuoto ja taustavalon tasaisuus

Huoneen pimentämällä ja taustavalon kirkkautta lisäämällä ruudun kulmissa oli nähtävissä valovuotona muuta kuva-alaa kirkkaampia alueita. Allaolevaa kuvaa on ylivalotettu valovuodon erottumiseksi:

Taustavalon tasaisuutta testattiin tasaisen harmaalla kuvalla. Ruudulla voi nähdä kaksi kirkkaampaa pystyaluetta kulmien jäädessä tummemmaksi. Taustavalon epätasaisuus ei pistänyt silmään elokuvia katsottaessa.

Paneelin takaista älyä

Android 5.1 -käyttöjärjestelmän ansiosta käyttäjällä on pääsy Google Play Storeen ja sen tuhansiin sovelluksiin. Philips on tuonut Play Storen rinnalle oman App Gallerynsa, jonka pienehkö valikoima sisältää tälle televisiolle optimoituja sovelluksia. Lähestymistavan hyödyn havaitsi konkreettisesti mediatoistinsovelluksia testatessa. Olen tykästynyt suositun Kodin rinnalla kehitettävään SPMC-sovellukseen, joka toimii joissain Android-laitteissani Kodia paremmin.

Asensin siis SPMC:n Play Storesta ja opin, että SPMC ei osannut käyttää videon toistoon television näytönohjainpiirin rautakiihdytystä laisinkaan, vaan yritti toistaa videota tätä tehtävää varten pahasti alitehoisen keskussuorittimen voimin. SPMC ulos, tilalle Kodi Philipsin omasta valikoimasta, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa. HEVC-pakatut UHD-videot 10-bittisillä väreillä ja 60 ruudun kuvanopeudella toistuivat Kodilla kuin vettä vain, jopa tiedostopalvelimelta lähiverkon yli. Television oma mediatoistin osoittautui kädettömäksi tiedostopalvelimien suhteen, mutta toisti edellä kuvatun kaltaiset videot USB-muistitikulta ongelmitta. Se toisti myös Kodin tavoin HDR-videotiedostot oikeaoppisesti HDR:nä.

YouTube-sovellus osaa toistaa palvelussa olevat 4K/UHD-videot, mutta HDR-videot tuottavat sille ongelmia. Netflix-sovellus tukee samoin palvelun 4K/UHD-sisältöä, mutta HDR:ää ei vielä tueta. Philipsin mukaan HDR:ää tukeva Netflix-sovellus on tulossa. Muuta videosisältöä voi striimata mm. Yle Areenan, MTV Katsomon ja Nelosen Ruutu-sovelluksen kautta. Myös Amazon Video -sovelluksen pystyi asentamaan, kunhan vaihtoi ensin maaksi Englannin.

Käytettävyys

Koko testirupeaman aikana suurimmaksi harmituksen aiheeksi muodostui yllättävää kyllä Philipsin käyttöliittymän logiikka – tai tarkemmin ottaen sen puute. Tuntui kuin samoihin valikoihin ja toimintoihin voisi päätyä montaa eri reittiä useasta kaukosäätimen napista, eikä aina voinut olla täysin varma siitä mitä kaukosäätimen napin painalluksesta seuraa. Käyttöliittymän johdonmukaistamisen ja virtaviivaistamisen pitäisi olla hyvin korkealla Philipsin tehtävälistalla, sillä pitkään jatkuneen testailun jälkeen television käytön ei pitäisi aiheuttaa ”eiku”, ”argh” ja ”on se ny prkl” -tyyppistä ääntelyä.

Yhteenveto

Philips 7101 on Ultra HD -televisio, johon on jälkikäteen pultattu HDR-yhteensopivuus. On selvää, että hieman alle 400 nitin kirkkauteen yltävänä se ei voi tehdä HDR-kuvallaan katsojaan samanlaista häikäisevää vaikutusta kuin yli tuhanteen nitiin yltävät HDR-televisiot. Mutta samoin kuin kuvan kasvanut resoluutio, on HDR:kin vain osa uusien standardien luomaa kuvanlaadullista parannusta. 10-bittinen värisyvyys ja Rec.709:ää laajempi väriavaruus ovat edistysaskeleita, joiden tahdissa myös 7101 voi marssia HDR-päivityksen ansiosta.

Jos unohdetaan hetkeksi HDR, 10-bittiset värit ja laajempi väriavaruus, on 7101 varsin tyypillinen hintaluokkansa edustaja mitä suorituskykyyn tulee. Kilpailijoistaan se erottuu edukseen lähinnä Ambilightilla ja kaukosäätimen näppäimistöllä. Miinussarakkeeseen päätyvät Androidin satunnaiset tökkimiset ja käyttöliittymän sotkuisuus. Kuvanlaadullisesti 7101 kaipaa ehdottomasti kalibrointia esittääkseen parasta osaamistaan, mutta sen jälkeen se tuottaa ihan nättiä kuvaa HD- ja UHD-kuvalähteistä, eikä peruspiirtokuvakaan näytä kauhealta hyvän skaalaimen ansiosta.

Plussat ja miinukset

+ Kalibroitavissa kiitettävän lähelle Rec.709-standardia
+ Ambilightin mahdollisuudet
+ Lyhyt toistoviive tietokone- ja pelikäyttöön
+ HDR-kuvan tone mapping
+ Näppäimistö kaukosäätimessä
+ Mediatoistinominaisuudet

– Käyttöliittymän sekavuus
– Toistaa vain 82% DCI-P3-väriavaruudesta
– HDR-kuvan väriavaruuden kalibroinnin vaatimat säädöt puuttuvat
– Kirkkaus tavallisen LED-television tasoa
– Ei tue 3D:tä
– Kuvanparannusominaisuuksista ja automatiikasta enemmän haittaa kuin hyötyä

Testattua: SCAPE-teatteri

Finnkinon uusi SCAPE-teatteri tarjoilee kirkkaampaa ja terävämpää kuvaa sekä luonnollisempia äänimaailmoja, mutta elämyksestä saa myös maksaa aiempaa enemmän.

Kävin toissapäivänä katsastamassa entisen Tennari 1:n, nykyisen SCAPE-teatterin, Finnkinon järjestämässä lehdistötilaisuudessa. Finnkinon päättäjien lisäksi paikalla oli Dolbyn edustaja, joka pyöräytti kankaalla Atmos-valistusvideon ja pari demoa.

Äänessä Dolbyn edustaja, takanaan 185 neliömetrin kokoinen valkokangas.

Puheiden jälkeen päästiin asiaan, kun aamuvarhaisella paikalle vaivautuneille esitettiin Independence Day: Uusi uhka -elokuva. Finnkino on painottanut uuden laserprojektorin tuplaten suurempaa valotehoa ja sen mahdollistamaa kirkasta 3D-kuvaa, joten ei ihme, että elokuvasta esitettiin 3D-versio.

Independence Day: Uusi uhka itsessään oli raivostuttavinta sontaa vuosikausiin, eikä siitä sen enempää. Sen 3D-toteutus ansaitsee kuitenkin kehut, vaikka kyseessä on ns. jälkikonversio. Elokuvaa ei siis kuvattu 3D:nä, vaan se suunniteltiin, kuvattiin ja leikattiin 2D-elokuvaksi. Tuon jälkeen elokuvan kuvamateriaali jaettiin kolmelle 3D-konversioihin erikoistuneelle yritykselle, jotka lisäsivät kuvaan 3D-tehosteen. Olen perinteisesti kironnut jälkikonversiot syvimpään helvettiin, koska ne eivät ole mielestäni koskaan tuoneet elokuvaan mitään lisäarvoa, ja monissa tapauksissa tehneet elokuvalle vain hallaa. Independence Dayn jälkikonversio on poikkeuksellisen onnistunut, ja esittää mennen tullen parasta jälkikonvertoitua 3D:tä mitä olen koskaan nähnyt.

Osan kunniasta ansaitsee varmasti salin uusi laserprojektori. Siinä missä salin aiemmalla projektorilla esitetyt 3D-elokuvat olivat pimeitä, suttuisia ja kontrastiltaan latteita, piirsi Barcon valmistama laserprojektori kirkasta, dynaamista ja terävää 3D-kuvaa. Uudet 3D-lasit olivat marginaalinen parannus vanhaan malliin verrattuna, sillä vaikka linssin koko on kasvanut, tuottavat ne edelleen hieman häiritseviä heijastuksia kuvan reunoille. Tuo johtunee kankaalta tulevan valon heijastumisesta katsojan silmistä linssien sisäpinnalle (tai sitten ei). Huomasin heijastuksien katoavan, kun lasit vei n. 10 senttimetrin etäisyydelle silmistä. Elokuvan katselusta ei tuolla tavalla tietenkään tule mitään, mutta tulipa kokeiltua.

SCAPE_proju_02
Barco DP4K-60L -laserprojektori tarvitsee kaksi jäähdytinyksikköä, ja humina projektorihuoneessa on sen mukainen.

Salin uusi Dolby Atmos -äänentoistojärjestelmä hoiti urakkansa kunnialla. Se ei kuitenkaan onnistunut räjäyttämään tajuntaani, useammastakin syystä. Ensiksikin, äänenvoimakkuuden taso oli lievä pettymys. Ääniraita ei suinkaan soinut hiljaa, mutta äänentoisto soi niin erinomaisen puhtaasti ja vaivattomasti, että siitä olisi varmasti irronnut lisää desibelejä kuulon rasittumatta.

Toisen pikku pettymyksen aiheutti basso. Kyllä kyllä, penkit tärisivät hieman silloin tällöin räjähdysten tahdissa ja matalia taajuuksia sisältävät äänitehosteet humisivat ihan kivasti. Siitä huolimatta salin bassotoisto sai minussa aikaan vain ”meh”-fiiliksen, koska olen kokenut mojovampaa basson elämöintiä omassa kotiteatterissani (humblebrag). Samaan hengenvetoon pitää todeta, että SCAPE-salin äänentoisto pystyy parempaan kuin mitä se Independence Dayn aikana esitti. Sen todisti ennen elokuvaa esitetty Dolby Atmos -intro, jonka päätteeksi saliin vyöryvä äänimassa herätti meikäläisessä aitoa kunnioitusta.

SCAPE_ampit_02
Metakan synnyttää kolme räkillistä Yamahan päätevahvistimia.

Kolmas pettymyksen tapainen juontaa elokuvan ääniraidan miksauksesta. Se oli nimittäin tungettu aivan liian täyteen kaikkea mahdollista, minkä seurauksena Atmos-äänentoiston erityisominaisuudet eivät päässeet oikeuksiinsa. Atmoksen ansiosta äänisuunnittelijat voivat kuljettaa ääntä saumattomasti pitkin salia ja kontrolloida ääntä myös korkeussuunnassa, mutta mikäli tuollaista oli Independence Dayn ääniraidalle tehty, se katosi tehokkaasti jatkuvaan musiikin, dialogin, räjähdysten ja äänitehosteiden kakofoniaan. Veikkaanpa Atmos-äänentoiston toimivan huomattavasti paremmin hieman rauhallisemmissa elokuvissa.

SCAPE_sali_red

SCAPE_rear_Green_fisu

Kuten kuvista ilmenee, tilan valaistuksen väriä voi muuttaa. Operaattori voi valita 256 000 värin paletista, minkä lisäksi valaistuksen voi laittaa ns. karusellitilaan, jossa valojen väri vaihtuu vaivihkaa itsekseen.

Italialaiset nahkapenkit osoittautuivat materiaaliltaan keinonahaksi. Penkki on kiitettävän tilava tällaiselle isokokoisemmallekin jannulle, ja jalkatilaa on tullut joitain senttimetrejä lisää. Keinonahka ei hiostanut hieman alle kolmetuntisen session aikana nimeksikään. Jos uudesta penkkidesignista pitää jotain negatiivista sanoa, oli sen selkänoja mielestäni hieman liian pystyssä. Olisin kaivannut loikoilevampaa katseluasentoa.

Uuden salin lippujen hinnoista on käyty kiivasta keskustelua eri puolilla. SCAPE-salin liput maksavat kolme euroa tavallista enemmän, mikä tarkoittaa kalleimpien lippuhintojen lähentelevän jo 20 euroa. Maksaisinko 18,50€ nähdäkseni elokuvan SCAPE-salissa? Tuskin, vaikka puitteet ovat kunnossa. 16,50€ viikolla päivänäytöksestä on sekin minulle liikaa, koska asun melkein tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, eivätkä reissun kustannukset rajoittuisi vain lipun hintaan. Halvimmalla sarjalipulla yhden lipun hinnaksi tulisi 10,50€ (mikäli ymmärsin lippuhinnoittelun juonen oikein), minkä maksaisin SCAPE-elämyksestä jo oikein hyvillä mielin.

Panasonic TX-55CXC725 Ultra HD -televisio

Väkivahva keskiluokan edustaja

Kesä toi muassaan Panasonicin uuden Viera-mallisarjan. CX600-sarjaa edustaa kaksi mallia, CX700-sarjaa neljä mallia ja lippulaivana kukkoilee statuksensa mukaisella hintalapulla varustettu CX800.

Testipenkkiin saapui 55-tuumainen UHD/4K-televisio TX-55CXC725, joka on hieman outo lintu, sillä Panasonicin oma PDF-esite ei listaa sitä. Hintavertailusivustojen perusteella vaikuttaa siltä, että kyseistä mallia myyvät Suomessa vain Gigantti ja Markantalo, molemmat hintaan 1499€. Muropaketin hintavertailu väittää jälkimmäisen kauppiaan hinnaksi 1399€, mutta linkin klikkaaminen avaa tuotesivun, jolla komeilee samainen 1499€.


Tämä testi on julkaistu alunperin DVD Plazan blogissani 18.7.2015.


Edestä ja takaa

55CXC725 on päällisin puolin vähäeleisen tyylikäs. Panasonic ei ole tämän mallin kohdalla sortunut kaarevuuden nimellä kulkevaan muoti-ilmiö-lifestyle-bullshit-turhakkeeseen. Ruutua kiertää n. senttimetrin levyinen metallikehys, jota koristaa valmistajan logon lisäksi vain yksi TV:n toimintatilan mukaan väriään muuttava ledi. Käyttönappuloita ei edestä näy, koska ne on sijoitettu television takapaneelin oikeaan reunaan, ja vieläpä sen verran kauas telkun reunasta, että niitä saa hieman kurotella.

Television mukana tulee kaksi kappaletta metallisia jalkoja, jotka tarvitsevat pöytätilaa syvyyssuunnassa 24,2 senttimetriä. Jalkojen kiinnittäminen televisioon voi olla hieman hankala prosessi, koska kiinnitysruuvit putoavat aivan liian helposti television sisään viehkeän pajatsomaisen kilinän ja kolinan kera. Ruudun mitat ovat 1237 x 717 x 54 mm, ja jalkojen kera 1237 x 762 x 242 mm. Television painoksi ilman jalkoja ilmoitetaan 20 kilogrammaa.

P725-IsoKake-upper

Laatikossa on kaksi kaukosäädintä. Isompi on perinteinen ja muotoilultaan Panasonicin muista laitteista tuttu kapula; uutta on hyvin erottuva Netflix-nappula, joka käynnistää tietysti televisioon asennetun Netflix-katselusovelluksen.

P725-Touchpad-kake

Pienempi kake näyttää arveluttavasti ilmahiireltä, joista meikäläisellä on vain huonoja kokemuksia. Mukavasti käteen sopivaksi muotoiltu kake osoittautuu Bluetoothilla television kanssa kommunikoivaksi touchpadiksi, jonka erikoisuus on yläkulmasta löytyvä mikrofoni puheohjausta varten.

Kaikki liitännät löytyvät takapaneelista television vasemmasta reunasta. Suurin osa niistä sojottaa joko vasemmalle tai alas, mikä helpottaa seinäasennusta. Seinää kohti on vain wanhoja analogiliittimiä: Scart, rca-stereotulo ja videon rca-komponenttitulo. Seinätelineen kiinnityspisteet ovat kokoa VESA400.

Kaiuttimet ovat jotakuinkin sitä, mitä modernilta taulutelevisiolta voi odottaa: voimattomat ja bassotoistoltaan lähes olemattomat. Puhe on sentään kiitettävän selkeää, joten kyllä näillä uutiset kuuntelee, mutta vähänkään vaativampaan ääniraitaan suosittelen erillistä äänentoistoa.

CX725:n viritintarjonta on varsin kattava: DVB-T/T2, DVB-C ja DVB-S. Kaikki tukevat MPEG2- ja MPEG4-kuvapakkausta. CI-korttipaikka maksukanavia varten löytyy USB-liitinten yläpuolelta vasemmasta reunasta. HEVC-tukea virittimissä ei ole, mutta mediatoistimen ja IPTV:n käyttämä mediaprosessori osaa purkaa HEVC:n ja VP9:n. Netflixin ja YouTuben 4K-sisällön katselu onnistuu varsin sujuvasti Apps-osiossa majailevilla katselusovelluksilla, kunhan nettiyhteyden nopeus vaan piisaa.

P725-Connections01 P725-Connections04
Data liikkuu ketterästi ethernetin ja sisäänrakennetun Wifin avulla. Ääntä saa ulos ARC:lla, valokaapelilla sekä pikkujakilla kuulokkeisiin.

Edestä katsoen vasemmalle sojottavia USB-liitäntöjä on kolme. Kaksi ylintä ovat USB2-standardia; kolmas on suurempaa tiedonsiirtonopeutta tarjoava USB3 tutun sinisellä muovinipukalla. Kaikista USB-liitännöistä saa virtaa ulkoiseen laitteeseen, mutta siinä missä USB2:t antavat 5 volttia enintään 500 milliampeerilla, saa USB3-liitännästä 5 volttia enintään 900 milliampeerilla. Valmistaja suositteleekin, että ulkoinen kiintolevy kytketään nimenomaan USB3-liitäntään.

HDMI-tuloja on niukan oloiset kolme kappaletta, mutta ne kaikki tukevat HDMI 2.0 -standardia ja HDCP 2.2 -kopiosuojausta. Vain HDMI 2 -tulossa on Audio Return Channel, jolla voi viedä äänen televisiosta ulkoiseen vahvistimeen. Kaikki HDMI-tulot tukevat 24, 25, 30, 50 ja 60 ruudun kuvanopeuksia sekä UltraHD- että 4K-resoluutioissa. Paneelin resoluutio on 3840 x 2160 (UHD), joten teattereissa käytettävä 4096 x 2160 (DCI 4K) -resoluutio skaalataan alaspäin paneelin resoluutioon. Valikoista löytyy 4K Pure Direct -toiminto, jolla HDMI-tulot saa hyväksymään UHD-signaalia 60 ruudun kuvanopeudella ja täydellä 4:4:4-väriresoluutiolla. Which is nice.

Entistä parempaa kuvaa – taas

Viera-mallistoon on luonnollisesti kehitetty uusia kuvanlaatua parantavia ominaisuuksia verrattuna viime vuoden malleihin. Vain CX800-lippulaivamallissa nähtäviä ominaisuuksia ovat ”Dynamic Range Remaster”, joka näyttää olevan Panasonicin termi HDR:lle, kuvan tumman ja kirkkaan pään sävyerottelua parantava ”Studio Master Drive”, sekä ”Local Dimming Pro”, jolla tarkoitetaan paneelin valaisusta vastaavien ledien jakamista ryhmiin, joiden kirkkaus on erikseen säädettävissä.

CX725:n LCD-paneeli valaistaan paneelin takana olevilla, ryhmittäin ohjattavilla ledeillä, eli kyse on Local Dimming -ratkaisusta. Ruudun reunoilla voi kirkkaalla kuvalla nähdä hieman tummempia kapeita alueita, mikä johtuu todennäköisesti ledien sijoittelusta. Huomionarvoista on sekin, että edullisemmassa CX700-mallissa ledit ovat paneelin reunoilla (ns. Edge LED). Myös 50-tuumaisessa CX725-mallissa on Edge LED -paneeli.

Vaikka testatussa CX725-mallissa ei ole HDR-tukea, on siinä HDR:n mahdollistava Super Bright Panel -paneeli, joka tuottaa edeltäjiään kirkkaamman kuvan. Paneelin rakennetta muuttamalla ja taustavalaistusta uudistamalla valotehoa on onnistuttu lisäämään valmistajan mukaan n. 35 prosenttia virrankulutuksen kasvamatta. Valmistaja ilmoittaa keskimääräiseksi virrankulutukseksi 129 wattia. Taustavalon kirkkautta vähentämällä kulutus putoaa helposti alle 100 wattiin. Mittasin kirkkaimmasta kuvatilasta (yllättäen Normal, Dynamicin sijaan) hieman yli 500 nitsiä. Kalibroituna koko ruudun vitivalkoisesta irtosi ~180 nitsiä (taustavalon tehoksi oli asetettu 35). Vertailukohtana mainittakoon, että ensimmäisen sukupolven HDR-televisioilta odotetaan 700 – 1 000 nitsin valotehoa.

Wide Color Phosphor on Panasonicin vastaus joidenkin valmistajien käyttämälle Quantum Dot -tekniikalle. Siinä missä QD aktivoi ”kvanttipisteitä” sisältävän suotimen sinisillä ledeillä, käytetään Pansun ratkaisussa valkoisia ledejä ja uusia värisuotimia. Panasonicin mukaan sen tekniikalla saavutetaan parhaimmillaan 98 prosenttia elokuvateattereissa käytetystä DCI-P3-väriavaruudesta, QD-tekniikan yltäessä n. 93 prosenttiin.

P3-väriavaruus jonkinlaisena mittarina on hieman kyseenalaista, sillä sitä käytetään vain elokuvateattereissa esitettävässä sisällössä. Kotikäyttöön sillä ei ole juuri minkäänlaista saumaa, sillä UltraHD:n ykkösvaiheessa käytetyn Rec.709-väriavaruuden korvaajaksi valittiin Rec.2020, reippaasti vielä P3:akin laajempi väriavaruus. Ja koska P3 ei ole UHD:n virallinen väriavaruus, siihen masteroitua sisältöä ei todennäköisesti tulla kotioloissa näkemään.

Miksi valmistajat sitten korostavat paneeliensa DCI-P3-peittoa? Yksi syy on ainakin se, että Rec.2020 on tavattoman laaja väriavaruus, jonka saavuttaminen oli vielä alkuvuodesta ”ainakin 10 vuoden päässä”, alan asiantuntijoiden mukaan. Mutta kehityksellä on tapana kehittyä: 3M ilmoitti kesäkuussa kehittäneensä uudenlaisen suotimen, joka yhdessä Quantum Dot -tekniikan kanssa mahdollistaa yli 90 prosenttia Rec.2020:n väriavaruudesta. Kuluttajahintaisiin televisioihin tekniikka saapunee parin kolmen vuoden säteellä.

Paneelista

CX725:n paneeli on tyypiltään VA, mikä tarkoittaa hyvää kontrastia ja väritoistoa, mutta kapeahkoa katselukulmaa ja aavistuksen harmaaksi jäävää mustaa. Testiyksilössä ei esiintynyt pilveilyä tai taustavalon vuotoa edes nimeksi. Katselukulman kasvaessa sivusuunnassa yli 40 asteen kuvan kontrasti kärsii selvästi ja värit muuttuvat hailakoiksi.

Paneeli oli äärimmäisen palkitseva kalibroinnin suhteen: en muista toista näyttölaitetta, jonka olisi saanut näin helposti näin lähelle Rec.709:ää. Asetusvalikon alavalikoista löytyvät kaikki tarpeelliset säädöt näytön kalibroimiseen, eikä Panasonic ole tyytynyt perustason säätöihin. Valkotasapainoa voi säätää tuttuun tapaan punaisen, sinisen ja vihreän Gainilla ja Cut-offilla, mutta mikäli tuo ei näytön tuunaajalle riitä, on valikossa vielä vaihtoehto ”More Detailed Adjustment”. Siellä majailevat RGB Gain -säädöt, joilla valkotasapainon voi hienosäätää 10 kohdasta välillä 10-100 IRE.

Väriavaruutta rukataan punaisen, sinisen ja vihreän Hue-, Saturation- ja Luminance-säädöillä. Alavalikosta löytyvät säädöt syaanille, magentalle ja keltaiselle. Gammalle on valittavissa perusasetus väliltä 1.8 – 2.6, ja lisäasetuksissa gainia voi säätää erikseen kymmenestä kohdasta välillä 10-100.

Kaikki säädöt toimivat loogisesti, nopeasti ja vaikuttivat kuvaan juuri niin kuin odottaa sopi. Jos jostain haluaa kitistä, voisi valikkopuun suunnitella uudestaan niin, että kalibroija pääsisi tärkeisiin säätöihin käsiksi vielä harvemmilla kaukosäätimen näppäilyillä.

Televisio tukee myös 3D:tä, mutta siitä ei ole mitään positiivista sanottavaa. Panasonicia ei selvästikään ole aihe enää kiinnostanut. TV:n mukana ei tule 3D-laseja, mutta se tukee 3D Glasses Initiative -standardia, joten teoriassa minkä tahansa valmistajan aktiivi-3D-Bluetooth-lasit toimivat. Testasin telkun 3D:tä Panasonicin omilla laseilla: crosstalkin eli haamuilun määrä oli sitä luokkaa, että tätä televisiota ei voi suositella 3D:stä kiinnostuneille.

Tulikettu!

Panasonic on heittänyt oman Smart Viera -käyttöjärjestelmänsä romukoppaan ja valinnut tilalle nettiselaimestaan tutumman Firefoxin. Tämä Firefox OS:n nimellä kulkeva käyttis ei yllä television syvimpiin sopukoihin: mm. mediatoistimen aktivointi käynnistää Panasonicin aiemmista Viera-laitteista tutun käyttöliittymän. Firefox OS:ää voisikin käyttöjärjestelmän sijaan väittää käyttöliittymäksi.

P725-Firefox-OS

Firefox OS suosii isoja ikoneja, tekstejä ja symboleja, jotta sitä voisi käyttää monen metrin katseluetäisyydeltä turvautumatta kaukoputkeen. Kaukosäätimen HOME-napista ruudulle pöllähtää kolme isokokoista palleroa, joiden valinnalla pääsee katsomaan tv-kanavia, selaamaan televisioon asennettuja sovelluksia ja valitsemaan kuvalähteistä, joita ovat mm. HDMI-tulot, USB-liitännät ja lähiverkosta löytyvät tiedostopalvelimet.

P725-Apps-valikko-isompi

P725-Devices-HDMISisäverkossa olevat tiedostopalvelimet sulassa sovussa HDMI-tulojen ja USB-liitäntöjen kanssa.

P725-Market-VideoMovieApps Market sisältää kymmenittäin sovelluksia.

Option-napin alta aukeavassa valikossa on Pin-toiminto, jolla tv-kanavia, sovelluksia ja kuvalähteitä voi tuoda television kotivalikkoon käytön nopeuttamiseksi. Alavalikosta löytyy myös Accessibility-toiminto, josta saa päälle puheopastuksen. Televisio siis opettaa käyttöään kertomalla kulloinkin valitusta toiminnosta varsin selkeällä englanninkielellä. Puheopastuksesta heltiää myös kosolti huumoria valitsemalla sen kieleksi suomen. Tällöin telkku alkaa haastaa ehtaa rallienglantia, heitellen sekaan satunnaisia suomenkielen sanoja. Tuosta pitäisi varoittaa käyttäjää etukäteen, sillä joku saattaa nauraa itsensä kuoliaaksi.

P725-Apps-VoiceCommand-promptTV tunnistaa sanan ”Netflix”, mutta ei ymmärrä käynnistää Netflix-sovellusta.

Televisiota voi myös ohjata puheella. Touchpad-kaukosäätimen mikrofoni-nappia painamalla TV jää odottamaan puhekomentoa, jonka käyttäjä möläyttää kaukosäätimelle Star Trek -kommunikaattorin käyttöä matkien. Komennoilla voi käynnistää sovelluksia, liikkua valikoissa, etsiä ohjelmia kanavien listoilta ja tehdä Google-hakuja sisäänrakennetulla Firefox-selaimella. Kuulostaa hienolta, mutta todellisuus on jotain muuta: lähes kaikki muu kuin hakujen tekeminen tapahtuu paljon nopeammin tavallisella kaukosäätimellä. Televisio ei myöskään tunnista sovellusten nimiä, vaan käyttäjän on sanottava sovellusikonin yläkulmaan ilmaantuva numero. Puheentunnistus takoo arkun kanteen sen viimeisen naulan: rallienglanti ei televisiolle kelpaa, vaan käyttäjän on äännettävä englantia kuin syntyperäinen jenkki. Suomenkielisistä sanoista televisio ei tajua yhtikäs mitään, mikä tekee monien tv-ohjelmien ja suomenkielisen nettisisällön etsimisestä mahdotonta.

P725-VoiceCommands-page1

Telkku saapui testiin keskeneräisellä käyttöjärjestelmällä: mikään sovellus ei toiminut, eivätkä Netflix- ja YouTube-sovellukset olleet asennettuina tai ladattavissa, vaikka niiden ikonit näytettiin Apps-valikossa. Firefox OS oli aluksi raivostuttavan laiska ja buginen. Testisession aikana Panasonic on julkaissut kolme ohjelmistopäivitystä, jotka ovat nopeuttaneet OS:n toimintaa kiitettävästi, mutta bugeihin törmää edelleen silloin tällöin. USB-muistitikun poistaminen aiheuttaa joskus tv:n uudelleenkäynnistyksen, Netflix-sovelluksen käytön jälkeen mediatoistin on hieman sekaisin, ja olenpa pariin kertaan saanut telkun niin juntturaan, että vain virtajohdon irroittaminen ja uudelleen kytkeminen sai sen taas tolkkuihinsa. Kaiken kukkuraksi kolmas päivitys korjasi joitain bugeja, mutta toi mukanaan uusia.

P725-Netflix-4K4K-sisällön katselu vaatii kalleimman Netflix-tilin sekä vähintään 16 Mbps:n nopeuteen yltävän nettiyhteyden.

Ensimmäinen päivitys sisälsi toimivat Netflix- ja YouTube-sovellukset. Molemmat tukevat 4K/UHD-sisältöä. Huomionarvoiseksi tämän tekee se, että Panasonicin CX-sarjalaiset ovat todennäköisesti markkinoiden ensimmäisiä televisioita, joissa on tuki YouTube 4K:lle ja YouTuben käyttämälle VP9-kodekille.

P725-VP9_YT

Ikävä vaan, että suuri osa YouTuben 4K/UHD-sisällöstä on joko matalaresoluutioisemmasta sisällöstä ylösskaalattua tai liian pienellä bittivirralla enkoodattua, mikä tekee ilmiselvää hallaa kuvanlaadulle. Mutta mikä parasta, mediaprosessorin HEVC- ja VP9-tuki on mediatoistimen käytettävissä.

Skaalaus ja jälkikäsittely

Skaalausta ja kuvan prosessointia testattiin 4K-signaaligeneraattorin lisäksi kourallisella testilevyjä. Aivan ensimmäiseksi vastaan tuli outo tenkkapoo: useimmilta levyiltä toistui vain ääni. Joiltain levyiltä toistuivat trailerit ja päävalikko, mutta elokuvan alkaessa kuva katosi äänen toistuessa. Epäilin syypääksi ensin väärin toimivaa HDCP-asetusta ja pakotin sen Auto-tilasta HDCP 1.4:ään, mutta tuloksetta.

Lopulta asetusvalikosta löytyi valinta ”HDMI Auto Setting”, joka tarjosi jokaiselle HDMI-tulolle vaihtoehdot ”Mode 1” ja ”Mode 2”. Oletusarvona oli ”Mode 2”, ja kas kummaa, Blu-ray-levyjen kuva alkoi näkyä heti kun valitsi vaihtoehdon ”Mode 1”. Manuaali ei kerro asetuksesta muuta kuin ”Vaihda asetusta, jos HDMI-tulon kuva ei näy oikein.” Justjoo.

Prosessointia testattiin ensimmäiseksi HQV:n Blu-ray-testilevyllä, jonka sisältö on pääosin lomitettua teräväpiirtoa 29,97 ruudun kuvanopeudella. CX725 suoriutui testeistä joko hyvin tai kiitettävästi. Pienet väpätykset ja tuplakuvat katosivat kytkemällä interpolointi (”IFC”) Off-tilasta Min-tilaan. Medium- ja Max-asetukset eivät tehneet näkyvästi parempaa jälkeä. Filmitarkkuuden testissä IFC:n Min-asetus pehmensi 24fps-kuvan olennaista nykytystä vain aavistuksen; Med- ja Max-asetukset tuottivat sulavampaa kuvaa, mutta toivat testikuvioihin ylimääräistä eloa. Kohinanpoistotestissä NR:n Auto-asetus aiheutti kohinan pumppaamista. Max-asetus siivosi kohinan tehokkaasti, mutta teki liikkuvasta detaljista savimaista massaa. Medium-asetus osoittautui hyväksi kompromissiksi ja sopii tilanteisiin, joissa asiaankuulumaton kohina pitää jollain konstilla saada aisoihin.

Spears & Munsil -levyn lukuisat testit eivät aiheuttaneet CX725:lle ongelmia paria poikkeusta lukuunottamatta. Niidenkin kohdalla syypää saattaisi olla Blu-ray-soitin, mutta tarkempaan tutkimukseen ei riittänyt energiaa tai aikaa.

DVD-resoluution testilevyjä ei tullut käytettyä, siitä yksinkertaisesta syystä, että käsillä ollut Blu-ray-soitin ei suostunut ulostamaan lomitettua PAL-kuvaa. Testasin PAL-tarkkuudessa olevan videon skaalausta mediatoistimella ja hämmästyin, sillä jälki oli vallan siedettävää — etenkin kun ottaa huomioon, että ruudulla näkyvistä n. 8 miljoonasta kuvapisteestä 7,6 miljoonaa luodaan keinotekoisesti 25 kertaa sekunnissa.

CX725:n skaalain tuottaa hyvää perusjälkeä. Sitä ei ole koulutettu massiivisten tietokantojen avulla, eikä se yritä luoda detaljia tyhjästä, mutta sen minkä se tekee, se tekee kohtuullisen hyvin. Blu-rayt skaalautuvat aivan katselukelpoisiksi, vaikka jälki ei missään vaiheessa erehdytä katsojaa luulemaan kuvaa aidoksi UltraHD:ksi.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaa: CX725 kompastelee liikeresoluutiotesteissä, kuten LCD-paneelilta sopii odottaa. FPD-levyn liikeresoluutiotestissä televisio joutuu skaalaamaan lomitettua HD-kuvaa, ja kun kaikki kellot ja pillit interpolointia myöten on kytketty pois päältä, putoaa tarkkuus nopeassa liikkeessä 300-350 juovaan. Interpolointi nosti tarkkuuden 1080 juovaan jo Min-asetuksella, eivätkä Mid/Max-asetukset aiheuttaneet siihen verrattuna silminnähtävää muutosta. Blu-raylta skaalattu liikeresoluutiotesti ei tietenkään kerro aivan koko totuutta.

Testasin interpoloinnin vaikutusta vielä Sahara Blu-rayn alkuteksteillä, jota parempaa materiaalia ei tähän tarkoitukseen ole. Kun televisioon ajetaan 24p-kuvaa, valikon IFC-ominaisuus ei ole käytettävissä, vaan sen tilalle tulee ”24p Smooth Film”. Se toimii käytännössä aivan samalla tavalla. Off-asennossa kuva nylkyttää eteenpäin tuttuun tyyliinsä. Min-asetus pehmentää liikettä aivan aavistuksenomaisesti; liian vähän, että sillä olisi käytännön merkitystä. Mid-asetus on heti täyttä saippuaoopperaa, aivan liian sulavaa ja keinotekoisen ylinopeudella liikkuvaa. Max-asetuksen jälki eroaa edellisestä vain sen verran, että kuvan elementit ”häntivät” hieman näkyvämmin.

Kellot ja pillit

Luodaanpa pikainen silmäys CX725:n erilaisiin kuvanparannusominaisuuksiin. Vivid Colour voimistaa kuvan värejä, sanoo käsikirja, mutta asetuksen näplääminen päälle ja pois Blu-raylta tulevaa kuvaa katsoessa ei aiheuttanut väreihin mitään huomattavaa eroa. Adaptive Backlight Control säätää taustavalon voimakkuutta kuvan mukaan ja tavoittelee jatkuvasti parasta mahdollista kontrastia. ABC tekee kalibroinnin mahdottomaksi, joten se lensi heti pois päältä.

P725-Picture-Settings

Saman kohtalon koki Ambient Sensor, joka makustelee katselutilan valaistusta ja muuttaa kuvan kirkkautta tilaan sopivaksi. Juu, ei kiitos. Noise Reduction vähentää kuvan kohinaa, ja siitä voi joissain tapauksissa olla hyötyäkin — mutta kaupallista Blu-ray-julkaisua katsottaessa sen pitää olla visusti Off-asennossa. MPEG Remaster on tarkoitettu peruspiirtosisällön siistimiseen, oli kyseessä sitten huonosti pakattu DVD tai liian vähäisestä bittivirrasta kärsivä digi-tv-lähetys.

Resolution Remaster on siitä veikeä toiminto, että se ei tehnyt millään testatulla kuvamateriaalilla yhtikäs mitään. 24p Smooth Film tarjoaa kuvan interpolointia ja liikkeen sulavointia saippuaoopperaefektin kustannuksella. Toiminto korvautuu aivan samalla tavalla toimivalla IFC:llä, kun televisioon syötetään muuta kuin 24p-kuvaa.

Alavalikkoon on jemmattu lisää toimintoja. Game Mode vähentää kuvapiirron viivettä kytkemällä pois päältä interpoloinnin, kohinanvaimennuksen, MPEG Remasterin ja Resolution Remasterin. Tuon tuloksena viive putoaa 51 millisekunnista 38 millisekuntiin. Tulos ei ole taulutelevisioiden kärkeä, mutta huonoksikaan sitä ei voi haukkua.

P725-HDMI-1080p-input-processing-options

Film Cadence Mode väittää parantavansa pystyresoluutiota lomitetulla kuvamateriaalilla. 1080p Pure Direct kytkee pois päältä suurimman osan skaalaimen ominaisuuksista. Tuloksena on ripauksen karkeampi kuva. 4K Pure Direct näyttää UHD/4K-kuvan sellaisenaan ilman mitään jälkiprosessointia. 1080p Pixel by 4pixels on lähinnä demoiluun; sillä voi esittää miltä UHD-tarkkuuteen skaalattu kuva näyttäisi, jos skaalaus tehtäisiin mahdollisimman yksinkertaisesti pikseleitä monistamalla.

P725-1080-4x4-ON P725-1080-4x4-OFF
Ensimmäisessä kuvassa ”1080p Pixel by 4pixels” on päällä, jälkimmäisessä ei.

Mittaustulokset

Ennen mittauksia otin pois päältä Ambient Sensorin, jotta TV ei lähde ominpäin tekemään muutoksia asetuksiin. Jätin vielä tässä vaiheessa kaikki muut asetukset tehtaan säätöihin.

Aloitetaan takuuvarmasti kehnoimmasta, eli Dynamic-kuvatilasta:

P725-Greys-dynamic-oob

P725-Gamut-dynamic-oob P725-Sats-dynamic-oob

DeltaE-virhearvot paukkuvat yli asteikon, gammakäyrä on mitä sattuu ja harmaatasapaino seilaa jossain taivaan sinessä, jotakuinkin kirjaimellisesti. Ei näin.

Normal-kuvatila:

P725-Greys-normal-oob

P725-Gamut-normal-oob P725-Sats-normal-oob

Jonkin verran Dynamic-tilaa parempi suoritus, mutta parantamisen varaa on yhä reilusti. Väriavaruus alkaa sentään olla jo vähän sinne päin.

Cinema-kuvatila:

P725-Greys-cinema-oob

P725-Gamut-cinema-oob P725-Sats-cinema-oob

Väriavaruus alkaa valkoista lukuunottamatta olla siedettävää tasoa, mutta saturaatiot ja harmaiden väritasapaino ovat vielä pahasti pielessä. Gamman kanssa voisi ehkä hätätapauksessa elää.

True Cinema -kuvatila:

P725-Greys-truecinema-oob

P725-Gamut-truecinema-oob P725-Sats-truecinema-oob

Toivottavasti tämän ei ollut tarkoitus olla se paras kuvatila. Väriavaruus on valkoista ja sinistä lukuunottamatta kelvollinen, eivätkä saturaatiotkaan ole aivan päin honkia. Gamma huitelee tavoitetta kirkkaampana, mikä näkyy myös harmaiden väritasapainon korostuksina.

Otetaanpa uusiksi, mutta tyhmemmin

Seuraavaa testikierrosta varten ”tyhmensin” kaikki kuvatilat, eli napsin pois päältä kaikki kuvanparannusominaisuudet ja automatiikan. Dynamic-kuvatilaa en suoraan sanoen viitsinyt enää mitata.

Normal-kuvatila:

P725-Greys-normal-dumb

P725-Gamut-normal-dumb P725-Sats-normal-dumb

Normal-tila ei typeröittämisestä juuri kohentunut. Ei jatkoon.

Cinema-kuvatila:

P725-Greys-cinema-dumb

P725-Gamut-cinema-dumb P725-Sats-cinema-dumb

Lobotomia pudotti harmaiden keskiarvoista virhettä ja kohensi gammaa selvästi, mutta ei tämä vielä kelpaa.

True Cinema -kuvatila:

P725-Greys-truecinema-dumb

P725-Gamut-truecinema-dumb P725-Sats-truecinema-dumb

True Cinema hyötyi lobotomiasta eniten: harmaatasapaino näyttää hyvältä punaista korostusta lukuunottamatta, gamma on pikku piikkiä vaille lähes täydellinen, ja saturaatiotkin saatiin melkein kaikki kolmeen tai alle, eli hyväksyttävän rajamaille.

Kalibrointi

Kalibrointia varten otin lähtökohdaksi Custom-kuvatilan, josta napsin pois päältä tekoälyn ja automatiikan. Jätin taustavalon arvoksi 35, koska katsoin televisiota pääasiassa valaistussa työhuoneessa. Pimennetyssä tilassa tapahtuvaa katselua varten taustavalon voi vähentää 25:een, ehkä allekin, mutta tumman pään kalibrointi muuttuu hankalammaksi. Parhaan mustan tason saavuttaa pudottamalla taustavalon nollaan, mutta kuva muuttuu hyvin latteaksi ja elottomaksi.

Kohdegammaksi otin 2.4, vaikka jälkikäteen ajatellen 2.2 olisi ollut parempi valinta. Toisen ohjelmistopäivityksen jälkeen asetusvalikkoon ilmaantui ohjeteksti, jonka mukaan gammaksi voi valita BT.1886:n. Se vaati tosin automaattisesti taustavalon voimakkuutta säätävän toiminnon asettamista Minimum-tilaan, mikä tekee kalibroinnin mahdottomaksi.

Kalibrointiin meni hieman toista tuntia, ja lopputulos… no, annetaan mittaustulosten puhua puolestaan:

P725-Greys-calibrated

P725-Gamut-calibrated-rec709 P725-Sats-calibrated

Tätä kelpaisi käyttää jo ammattilaistason jälkituotannossa vaikkapa värimäärittelyyn. Saturaatioissa on muutama hyväksyttävän rajaa lähestyvä piikki, mutta hätää ei oikeasti ole, sillä alle kolmen jäävää virhettä ei voi silmin havaita.

Bonuspisteitä Panasonicille siitä, että kalibroitu kuvatila on valittavissa myös mediatoistimen ja katselusovellusten kanssa.

Kontrastit ja mustan taso

Kontrastit mitattiin kunkin kuvatilan ”tyhmennyksen” jälkeen, eli vailla kuvanparannusominaisuuksia tai taustavalon automatiikkaa.

P725-kontrastit

Taustavaloasetuksen vaikutus kalibroidun kuvan mustan tasoon:

P725-mustantasot

Mediatoistin

CX725:n mediatoistin ansaitsee kehut pienin varauksin. Sen löytäminen aiheutti aluksi päänvaivaa; valikoista kun ei löydy mitään mediatoistimelta haiskahtavaakaan. Temppu tehdään navigoimalla ensin Devices-valikkoon, jossa valitaan tiedostot sisältävä laite, olipa se sitten muistitikku, ulkoinen kiintolevy tai lähiverkossa sijaitseva palvelin, jotka Firefox OS haistelee listalle kiitettävän nopeasti.

P725-MediaPlayer

Mediatoistimen käyttöliittymä on vuodelta kivirengas ja sarvikypärä, mutta se toimii mukavan ripeästi. Options-valikosta voi kytkeä päälle kätevän esikatselun ja repeat-toiminnon. Jos tiedosto sisältää useamman ääniraidan tai tekstityksen, voi niitä vaihtaa katselun aikana Options-valikossa. Tuo ei tosin toimi aivan kaikilla konteilla; mm. Blu-raylta tuttu .m2ts toistuu visusti ensimmäisellä mediatoistimen hyväksymällä ääniraidalla ja tekstityskielellä.

P725-Video-Setup-Menu-MediaPlayer-VOB

Tekstitykselle on omat asetuksensa riippuen siitä, onko tekstitysraita tiedoston sisällä vai erillisenä tiedostona. Jälkimmäisessä tapauksessa valikkoon aukeaa hieman laajempi vaihtoehtojen kirjo. Ulkoisista tekstitysformaateista tuettuja ovat ainakin .srt, .sub ja .txt. Käyttäjä voi vaikuttaa tekstin kokoon, väriin, sijaintiin, viiveeseen sekä merkistöön, mitä rukkaamalla saa yleensä täkäläiset ääkköset näkymään oikein.

P725-External-subs-Settings-MediaPlayer

Mediatoistin tukee laajaa valikoimaa video- ja audiokodekkeja. Listalla ovat kaikki yleisimmät peruspiirto-, teräväpiirto- ja ultrateräväpiirtoaikakausien formaatit. Hankalaksi tilanteen tekee se, että kaikkia kodekkeja ei tueta kaikissa konteissa. Esimerkiksi videokameroiden suosimaa mts-konttia toistettaessa ainoa sallittu videokodekki on H.264 ja ääniraidaksi kelpaa vain Dolby Digital. VP9-muotoinen video kelpaa vain webm-kontissa, ja HEVC toistuu vain mp4-, mkv- ja ts-konteista. Miinuspisteitä myös siitä, että FLAC ei kelpaa ääniraidaksi missään videokontissa, vaikka FLAC-muotoiset musiikkitiedostot toistuvat mukisematta.

Hatunnoston ja papukaijamerkin mediatoistin ansaitsee vielä harvinaisen VP9-tuen lisäksi siitä, että se toistaa 60 ruudun kuvanopeudella ja 10-bittisillä väreillä HEVC-enkoodattua UHD-videota kuin vettä vaan. Tehokkain PC:ni jaksaa juuri ja juuri pyörittää videota 45 ruudun kuvanopeudella ikävästi tökkien ja loikkien, mutta silläpä ei olekaan apunaan HEVC:in purkamiseen suunniteltua apuprosessoria. Pieni miinus siitä, että television HEVC-dekooderi ei ole täysin yhteensopiva ilmaisen x265-enkooderin kanssa; kuva hajoaa ajoittain legopalikoiksi.

Vähän isompi miinus rapsahtaa siitä, että mediatoistin listaa kaikki laitteen sisältämät tiedostot yhdessä pötkössä, ja ripottelee hakemistojen nimet sinne joukkoon ihan miten sattuu. Jos laitteeksi on valittu esim. tuhansia tiedostoja sisältävä palvelin, on mediatoistimen tuottamalta listalta aivan mahdotonta löytää mitään tiettyä tiedostoa. Toivottavasti Panasonic korjaa tämän pikapuoliin.

Summa summarum

Ensimmäinen koekatselu näytön kalibroinnin jälkeen osoittautui ikimuistettavaksi hetkeksi. Testimateriaaliksi oli valikoitunut 60 ruudun kuvanopeudella, 10-bittisillä väreillä ja UHD-tarkkuudessa taltioitu korealaisen pop-artistin esitys. Leukani loksahti aivan kirjaimellisesti, sillä ruudulle avautui käsinkosketeltavan aidon tuntuinen näkymä toiseen maahan ja aikaan. Näytöllä pyöri lyhyesti sanoen kauneinta kuvaa mitä olen konsanaan päässyt todistamaan.

Olen demonnut televisiota samalla kuvamateriaalilla puolelle tusinalle henkilölle. Vaikutus on joka kerta sama: katsoja istuu tv:n ääressä kuin hypnotisoituna, sanomatta sanaakaan. Alahuuli saattaa jossain välissä hieman lerpattaa. Pariminuuttisen demon päätteeksi hän havahtuu kuin unesta heräten ja ensimmäinen kysymys on aina, ”Onko tätä lisää?”

Panasonic on uusien teknologioidensa avulla rakentanut oivallisen rauta-alustan, joka mahdollistaa huippuluokan kuvanlaatua tuottavan kokonaisuuden. Mutta rauta on yksinään vain läjä komponentteja, joihin puhalletaan henki ohjelmistolla – ja siinä Panasonicilla on vielä parantamisen varaa. Firefox OS toimii suurimmaksi osaksi hyvin, mutta ns. tehokäyttäjä törmää omituisiin virheisiin vähän turhan usein. Panasonic on julkaissut televisioon kolme päivitystä kuukauden sisään, mikä vihjaa valmistajan seisovan visusti tuotteensa takana.

Ominaisuuksiinsa ja (kalibroituna) erinomaiseen kuvanlaatuunsa nähden CX725 omaa loistavan hinta-laatusuhteen.

Unohtaisikohan Panasonic testiyksilön tänne, jos olen ihan hissuksiin?
(puhelin soi) -”Jaa mitä, ei unohda? No voi perhana.”


PLUSSAT
+ Tuki Netflix 4K:lle ja YouTube 4K:lle
+ Kalibroitavissa hekumallisen lähelle Rec.709:ää
+ Mediatoistin (pienin varauksin)
+ Erinomainen kuva kalibroituna
+ Laaja sovellusvalikoima

MIINUKSET
– LCD:lle tyypillinen liikeresoluution katoaminen ilman interpolointia
– Firefox OS:n bugit
– Mediatoistimen sisältölistaus
– Esiasetetut kuvatilat jäävät oletusasetuksilla kauas optimaalisesta
– Kehno 3D
– Kotimaisten tv-kanavien katselusovellukset puuttuvat (vielä?)
– Sisäänrakennettu Firefox-selain ei sisällä Flashia tai Silverlightia (=YLE Areena, Katsomo ja Ruutu eivät toimi)

Teksti ja kuvat (paitsi missä erikseen mainittu): © 2015 Petri Teittinen