Väkivahva keskiluokan edustaja

Kesä toi muassaan Panasonicin uuden Viera-mallisarjan. CX600-sarjaa edustaa kaksi mallia, CX700-sarjaa neljä mallia ja lippulaivana kukkoilee statuksensa mukaisella hintalapulla varustettu CX800.

Testipenkkiin saapui 55-tuumainen UHD/4K-televisio TX-55CXC725, joka on hieman outo lintu, sillä Panasonicin oma PDF-esite ei listaa sitä. Hintavertailusivustojen perusteella vaikuttaa siltä, että kyseistä mallia myyvät Suomessa vain Gigantti ja Markantalo, molemmat hintaan 1499€. Muropaketin hintavertailu väittää jälkimmäisen kauppiaan hinnaksi 1399€, mutta linkin klikkaaminen avaa tuotesivun, jolla komeilee samainen 1499€.

Tämä testi on julkaistu alunperin DVD Plazan blogissani 18.7.2015.

Edestä ja takaa

55CXC725 on päällisin puolin vähäeleisen tyylikäs. Panasonic ei ole tämän mallin kohdalla sortunut kaarevuuden nimellä kulkevaan muoti-ilmiö-lifestyle-bullshit-turhakkeeseen. Ruutua kiertää n. senttimetrin levyinen metallikehys, jota koristaa valmistajan logon lisäksi vain yksi TV:n toimintatilan mukaan väriään muuttava ledi. Käyttönappuloita ei edestä näy, koska ne on sijoitettu television takapaneelin oikeaan reunaan, ja vieläpä sen verran kauas telkun reunasta, että niitä saa hieman kurotella.

Television mukana tulee kaksi kappaletta metallisia jalkoja, jotka tarvitsevat pöytätilaa syvyyssuunnassa 24,2 senttimetriä. Jalkojen kiinnittäminen televisioon voi olla hieman hankala prosessi, koska kiinnitysruuvit putoavat aivan liian helposti television sisään viehkeän pajatsomaisen kilinän ja kolinan kera. Ruudun mitat ovat 1237 x 717 x 54 mm, ja jalkojen kera 1237 x 762 x 242 mm. Television painoksi ilman jalkoja ilmoitetaan 20 kilogrammaa.

Laatikossa on kaksi kaukosäädintä. Isompi on perinteinen ja muotoilultaan Panasonicin muista laitteista tuttu kapula; uutta on hyvin erottuva Netflix-nappula, joka käynnistää tietysti televisioon asennetun Netflix-katselusovelluksen.

Pienempi kake näyttää arveluttavasti ilmahiireltä, joista meikäläisellä on vain huonoja kokemuksia. Mukavasti käteen sopivaksi muotoiltu kake osoittautuu Bluetoothilla television kanssa kommunikoivaksi touchpadiksi, jonka erikoisuus on yläkulmasta löytyvä mikrofoni puheohjausta varten.

Kaikki liitännät löytyvät takapaneelista television vasemmasta reunasta. Suurin osa niistä sojottaa joko vasemmalle tai alas, mikä helpottaa seinäasennusta. Seinää kohti on vain wanhoja analogiliittimiä: Scart, rca-stereotulo ja videon rca-komponenttitulo. Seinätelineen kiinnityspisteet ovat kokoa VESA400.

Kaiuttimet ovat jotakuinkin sitä, mitä modernilta taulutelevisiolta voi odottaa: voimattomat ja bassotoistoltaan lähes olemattomat. Puhe on sentään kiitettävän selkeää, joten kyllä näillä uutiset kuuntelee, mutta vähänkään vaativampaan ääniraitaan suosittelen erillistä äänentoistoa.

CX725:n viritintarjonta on varsin kattava: DVB-T/T2, DVB-C ja DVB-S. Kaikki tukevat MPEG2- ja MPEG4-kuvapakkausta. CI-korttipaikka maksukanavia varten löytyy USB-liitinten yläpuolelta vasemmasta reunasta. HEVC-tukea virittimissä ei ole, mutta mediatoistimen ja IPTV:n käyttämä mediaprosessori osaa purkaa HEVC:n ja VP9:n. Netflixin ja YouTuben 4K-sisällön katselu onnistuu varsin sujuvasti Apps-osiossa majailevilla katselusovelluksilla, kunhan nettiyhteyden nopeus vaan piisaa.

Data liikkuu ketterästi ethernetin ja sisäänrakennetun Wifin avulla. Ääntä saa ulos ARC:lla, valokaapelilla sekä pikkujakilla kuulokkeisiin.

Edestä katsoen vasemmalle sojottavia USB-liitäntöjä on kolme. Kaksi ylintä ovat USB2-standardia; kolmas on suurempaa tiedonsiirtonopeutta tarjoava USB3 tutun sinisellä muovinipukalla. Kaikista USB-liitännöistä saa virtaa ulkoiseen laitteeseen, mutta siinä missä USB2:t antavat 5 volttia enintään 500 milliampeerilla, saa USB3-liitännästä 5 volttia enintään 900 milliampeerilla. Valmistaja suositteleekin, että ulkoinen kiintolevy kytketään nimenomaan USB3-liitäntään.

HDMI-tuloja on niukan oloiset kolme kappaletta, mutta ne kaikki tukevat HDMI 2.0 -standardia ja HDCP 2.2 -kopiosuojausta. Vain HDMI 2 -tulossa on Audio Return Channel, jolla voi viedä äänen televisiosta ulkoiseen vahvistimeen. Kaikki HDMI-tulot tukevat 24, 25, 30, 50 ja 60 ruudun kuvanopeuksia sekä UltraHD- että 4K-resoluutioissa. Paneelin resoluutio on 3840 x 2160 (UHD), joten teattereissa käytettävä 4096 x 2160 (DCI 4K) -resoluutio skaalataan alaspäin paneelin resoluutioon. Valikoista löytyy 4K Pure Direct -toiminto, jolla HDMI-tulot saa hyväksymään UHD-signaalia 60 ruudun kuvanopeudella ja täydellä 4:4:4-väriresoluutiolla. Which is nice.

Entistä parempaa kuvaa – taas

Viera-mallistoon on luonnollisesti kehitetty uusia kuvanlaatua parantavia ominaisuuksia verrattuna viime vuoden malleihin. Vain CX800-lippulaivamallissa nähtäviä ominaisuuksia ovat ”Dynamic Range Remaster”, joka näyttää olevan Panasonicin termi HDR:lle, kuvan tumman ja kirkkaan pään sävyerottelua parantava ”Studio Master Drive”, sekä ”Local Dimming Pro”, jolla tarkoitetaan paneelin valaisusta vastaavien ledien jakamista ryhmiin, joiden kirkkaus on erikseen säädettävissä.

CX725:n LCD-paneeli valaistaan paneelin takana olevilla, ryhmittäin ohjattavilla ledeillä, eli kyse on Local Dimming -ratkaisusta. Ruudun reunoilla voi kirkkaalla kuvalla nähdä hieman tummempia kapeita alueita, mikä johtuu todennäköisesti ledien sijoittelusta. Huomionarvoista on sekin, että edullisemmassa CX700-mallissa ledit ovat paneelin reunoilla (ns. Edge LED). Myös 50-tuumaisessa CX725-mallissa on Edge LED -paneeli.

Vaikka testatussa CX725-mallissa ei ole HDR-tukea, on siinä HDR:n mahdollistava Super Bright Panel -paneeli, joka tuottaa edeltäjiään kirkkaamman kuvan. Paneelin rakennetta muuttamalla ja taustavalaistusta uudistamalla valotehoa on onnistuttu lisäämään valmistajan mukaan n. 35 prosenttia virrankulutuksen kasvamatta. Valmistaja ilmoittaa keskimääräiseksi virrankulutukseksi 129 wattia. Taustavalon kirkkautta vähentämällä kulutus putoaa helposti alle 100 wattiin. Mittasin kirkkaimmasta kuvatilasta (yllättäen Normal, Dynamicin sijaan) hieman yli 500 nitsiä. Kalibroituna koko ruudun vitivalkoisesta irtosi ~180 nitsiä (taustavalon tehoksi oli asetettu 35). Vertailukohtana mainittakoon, että ensimmäisen sukupolven HDR-televisioilta odotetaan 700 – 1 000 nitsin valotehoa.

Wide Color Phosphor on Panasonicin vastaus joidenkin valmistajien käyttämälle Quantum Dot -tekniikalle. Siinä missä QD aktivoi ”kvanttipisteitä” sisältävän suotimen sinisillä ledeillä, käytetään Pansun ratkaisussa valkoisia ledejä ja uusia värisuotimia. Panasonicin mukaan sen tekniikalla saavutetaan parhaimmillaan 98 prosenttia elokuvateattereissa käytetystä DCI-P3-väriavaruudesta, QD-tekniikan yltäessä n. 93 prosenttiin.

P3-väriavaruus jonkinlaisena mittarina on hieman kyseenalaista, sillä sitä käytetään vain elokuvateattereissa esitettävässä sisällössä. Kotikäyttöön sillä ei ole juuri minkäänlaista saumaa, sillä UltraHD:n ykkösvaiheessa käytetyn Rec.709-väriavaruuden korvaajaksi valittiin Rec.2020, reippaasti vielä P3:akin laajempi väriavaruus. Ja koska P3 ei ole UHD:n virallinen väriavaruus, siihen masteroitua sisältöä ei todennäköisesti tulla kotioloissa näkemään.

Miksi valmistajat sitten korostavat paneeliensa DCI-P3-peittoa? Yksi syy on ainakin se, että Rec.2020 on tavattoman laaja väriavaruus, jonka saavuttaminen oli vielä alkuvuodesta ”ainakin 10 vuoden päässä”, alan asiantuntijoiden mukaan. Mutta kehityksellä on tapana kehittyä: 3M ilmoitti kesäkuussa kehittäneensä uudenlaisen suotimen, joka yhdessä Quantum Dot -tekniikan kanssa mahdollistaa yli 90 prosenttia Rec.2020:n väriavaruudesta. Kuluttajahintaisiin televisioihin tekniikka saapunee parin kolmen vuoden säteellä.

Paneelista

CX725:n paneeli on tyypiltään VA, mikä tarkoittaa hyvää kontrastia ja väritoistoa, mutta kapeahkoa katselukulmaa ja aavistuksen harmaaksi jäävää mustaa. Testiyksilössä ei esiintynyt pilveilyä tai taustavalon vuotoa edes nimeksi. Katselukulman kasvaessa sivusuunnassa yli 40 asteen kuvan kontrasti kärsii selvästi ja värit muuttuvat hailakoiksi.

Paneeli oli äärimmäisen palkitseva kalibroinnin suhteen: en muista toista näyttölaitetta, jonka olisi saanut näin helposti näin lähelle Rec.709:ää. Asetusvalikon alavalikoista löytyvät kaikki tarpeelliset säädöt näytön kalibroimiseen, eikä Panasonic ole tyytynyt perustason säätöihin. Valkotasapainoa voi säätää tuttuun tapaan punaisen, sinisen ja vihreän Gainilla ja Cut-offilla, mutta mikäli tuo ei näytön tuunaajalle riitä, on valikossa vielä vaihtoehto ”More Detailed Adjustment”. Siellä majailevat RGB Gain -säädöt, joilla valkotasapainon voi hienosäätää 10 kohdasta välillä 10-100 IRE.

Väriavaruutta rukataan punaisen, sinisen ja vihreän Hue-, Saturation- ja Luminance-säädöillä. Alavalikosta löytyvät säädöt syaanille, magentalle ja keltaiselle. Gammalle on valittavissa perusasetus väliltä 1.8 – 2.6, ja lisäasetuksissa gainia voi säätää erikseen kymmenestä kohdasta välillä 10-100.

Kaikki säädöt toimivat loogisesti, nopeasti ja vaikuttivat kuvaan juuri niin kuin odottaa sopi. Jos jostain haluaa kitistä, voisi valikkopuun suunnitella uudestaan niin, että kalibroija pääsisi tärkeisiin säätöihin käsiksi vielä harvemmilla kaukosäätimen näppäilyillä.

Televisio tukee myös 3D:tä, mutta siitä ei ole mitään positiivista sanottavaa. Panasonicia ei selvästikään ole aihe enää kiinnostanut. TV:n mukana ei tule 3D-laseja, mutta se tukee 3D Glasses Initiative -standardia, joten teoriassa minkä tahansa valmistajan aktiivi-3D-Bluetooth-lasit toimivat. Testasin telkun 3D:tä Panasonicin omilla laseilla: crosstalkin eli haamuilun määrä oli sitä luokkaa, että tätä televisiota ei voi suositella 3D:stä kiinnostuneille.

Tulikettu!

Panasonic on heittänyt oman Smart Viera -käyttöjärjestelmänsä romukoppaan ja valinnut tilalle nettiselaimestaan tutumman Firefoxin. Tämä Firefox OS:n nimellä kulkeva käyttis ei yllä television syvimpiin sopukoihin: mm. mediatoistimen aktivointi käynnistää Panasonicin aiemmista Viera-laitteista tutun käyttöliittymän. Firefox OS:ää voisikin käyttöjärjestelmän sijaan väittää käyttöliittymäksi.

Firefox OS suosii isoja ikoneja, tekstejä ja symboleja, jotta sitä voisi käyttää monen metrin katseluetäisyydeltä turvautumatta kaukoputkeen. Kaukosäätimen HOME-napista ruudulle pöllähtää kolme isokokoista palleroa, joiden valinnalla pääsee katsomaan tv-kanavia, selaamaan televisioon asennettuja sovelluksia ja valitsemaan kuvalähteistä, joita ovat mm. HDMI-tulot, USB-liitännät ja lähiverkosta löytyvät tiedostopalvelimet.

Sisäverkossa olevat tiedostopalvelimet sulassa sovussa HDMI-tulojen ja USB-liitäntöjen kanssa.

Apps Market sisältää kymmenittäin sovelluksia.

Option-napin alta aukeavassa valikossa on Pin-toiminto, jolla tv-kanavia, sovelluksia ja kuvalähteitä voi tuoda television kotivalikkoon käytön nopeuttamiseksi. Alavalikosta löytyy myös Accessibility-toiminto, josta saa päälle puheopastuksen. Televisio siis opettaa käyttöään kertomalla kulloinkin valitusta toiminnosta varsin selkeällä englanninkielellä. Puheopastuksesta heltiää myös kosolti huumoria valitsemalla sen kieleksi suomen. Tällöin telkku alkaa haastaa ehtaa rallienglantia, heitellen sekaan satunnaisia suomenkielen sanoja. Tuosta pitäisi varoittaa käyttäjää etukäteen, sillä joku saattaa nauraa itsensä kuoliaaksi.

TV tunnistaa sanan ”Netflix”, mutta ei ymmärrä käynnistää Netflix-sovellusta.

Televisiota voi myös ohjata puheella. Touchpad-kaukosäätimen mikrofoni-nappia painamalla TV jää odottamaan puhekomentoa, jonka käyttäjä möläyttää kaukosäätimelle Star Trek -kommunikaattorin käyttöä matkien. Komennoilla voi käynnistää sovelluksia, liikkua valikoissa, etsiä ohjelmia kanavien listoilta ja tehdä Google-hakuja sisäänrakennetulla Firefox-selaimella. Kuulostaa hienolta, mutta todellisuus on jotain muuta: lähes kaikki muu kuin hakujen tekeminen tapahtuu paljon nopeammin tavallisella kaukosäätimellä. Televisio ei myöskään tunnista sovellusten nimiä, vaan käyttäjän on sanottava sovellusikonin yläkulmaan ilmaantuva numero. Puheentunnistus takoo arkun kanteen sen viimeisen naulan: rallienglanti ei televisiolle kelpaa, vaan käyttäjän on äännettävä englantia kuin syntyperäinen jenkki. Suomenkielisistä sanoista televisio ei tajua yhtikäs mitään, mikä tekee monien tv-ohjelmien ja suomenkielisen nettisisällön etsimisestä mahdotonta.

Telkku saapui testiin keskeneräisellä käyttöjärjestelmällä: mikään sovellus ei toiminut, eivätkä Netflix- ja YouTube-sovellukset olleet asennettuina tai ladattavissa, vaikka niiden ikonit näytettiin Apps-valikossa. Firefox OS oli aluksi raivostuttavan laiska ja buginen. Testisession aikana Panasonic on julkaissut kolme ohjelmistopäivitystä, jotka ovat nopeuttaneet OS:n toimintaa kiitettävästi, mutta bugeihin törmää edelleen silloin tällöin. USB-muistitikun poistaminen aiheuttaa joskus tv:n uudelleenkäynnistyksen, Netflix-sovelluksen käytön jälkeen mediatoistin on hieman sekaisin, ja olenpa pariin kertaan saanut telkun niin juntturaan, että vain virtajohdon irroittaminen ja uudelleen kytkeminen sai sen taas tolkkuihinsa. Kaiken kukkuraksi kolmas päivitys korjasi joitain bugeja, mutta toi mukanaan uusia.

4K-sisällön katselu vaatii kalleimman Netflix-tilin sekä vähintään 16 Mbps:n nopeuteen yltävän nettiyhteyden.

Ensimmäinen päivitys sisälsi toimivat Netflix- ja YouTube-sovellukset. Molemmat tukevat 4K/UHD-sisältöä. Huomionarvoiseksi tämän tekee se, että Panasonicin CX-sarjalaiset ovat todennäköisesti markkinoiden ensimmäisiä televisioita, joissa on tuki YouTube 4K:lle ja YouTuben käyttämälle VP9-kodekille.

Ikävä vaan, että suuri osa YouTuben 4K/UHD-sisällöstä on joko matalaresoluutioisemmasta sisällöstä ylösskaalattua tai liian pienellä bittivirralla enkoodattua, mikä tekee ilmiselvää hallaa kuvanlaadulle. Mutta mikä parasta, mediaprosessorin HEVC- ja VP9-tuki on mediatoistimen käytettävissä.

Skaalaus ja jälkikäsittely

Skaalausta ja kuvan prosessointia testattiin 4K-signaaligeneraattorin lisäksi kourallisella testilevyjä. Aivan ensimmäiseksi vastaan tuli outo tenkkapoo: useimmilta levyiltä toistui vain ääni. Joiltain levyiltä toistuivat trailerit ja päävalikko, mutta elokuvan alkaessa kuva katosi äänen toistuessa. Epäilin syypääksi ensin väärin toimivaa HDCP-asetusta ja pakotin sen Auto-tilasta HDCP 1.4:ään, mutta tuloksetta.

Lopulta asetusvalikosta löytyi valinta ”HDMI Auto Setting”, joka tarjosi jokaiselle HDMI-tulolle vaihtoehdot ”Mode 1” ja ”Mode 2”. Oletusarvona oli ”Mode 2”, ja kas kummaa, Blu-ray-levyjen kuva alkoi näkyä heti kun valitsi vaihtoehdon ”Mode 1”. Manuaali ei kerro asetuksesta muuta kuin ”Vaihda asetusta, jos HDMI-tulon kuva ei näy oikein.” Justjoo.

Prosessointia testattiin ensimmäiseksi HQV:n Blu-ray-testilevyllä, jonka sisältö on pääosin lomitettua teräväpiirtoa 29,97 ruudun kuvanopeudella. CX725 suoriutui testeistä joko hyvin tai kiitettävästi. Pienet väpätykset ja tuplakuvat katosivat kytkemällä interpolointi (”IFC”) Off-tilasta Min-tilaan. Medium- ja Max-asetukset eivät tehneet näkyvästi parempaa jälkeä. Filmitarkkuuden testissä IFC:n Min-asetus pehmensi 24fps-kuvan olennaista nykytystä vain aavistuksen; Med- ja Max-asetukset tuottivat sulavampaa kuvaa, mutta toivat testikuvioihin ylimääräistä eloa. Kohinanpoistotestissä NR:n Auto-asetus aiheutti kohinan pumppaamista. Max-asetus siivosi kohinan tehokkaasti, mutta teki liikkuvasta detaljista savimaista massaa. Medium-asetus osoittautui hyväksi kompromissiksi ja sopii tilanteisiin, joissa asiaankuulumaton kohina pitää jollain konstilla saada aisoihin.

Spears & Munsil -levyn lukuisat testit eivät aiheuttaneet CX725:lle ongelmia paria poikkeusta lukuunottamatta. Niidenkin kohdalla syypää saattaisi olla Blu-ray-soitin, mutta tarkempaan tutkimukseen ei riittänyt energiaa tai aikaa.

DVD-resoluution testilevyjä ei tullut käytettyä, siitä yksinkertaisesta syystä, että käsillä ollut Blu-ray-soitin ei suostunut ulostamaan lomitettua PAL-kuvaa. Testasin PAL-tarkkuudessa olevan videon skaalausta mediatoistimella ja hämmästyin, sillä jälki oli vallan siedettävää — etenkin kun ottaa huomioon, että ruudulla näkyvistä n. 8 miljoonasta kuvapisteestä 7,6 miljoonaa luodaan keinotekoisesti 25 kertaa sekunnissa.

CX725:n skaalain tuottaa hyvää perusjälkeä. Sitä ei ole koulutettu massiivisten tietokantojen avulla, eikä se yritä luoda detaljia tyhjästä, mutta sen minkä se tekee, se tekee kohtuullisen hyvin. Blu-rayt skaalautuvat aivan katselukelpoisiksi, vaikka jälki ei missään vaiheessa erehdytä katsojaa luulemaan kuvaa aidoksi UltraHD:ksi.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaa: CX725 kompastelee liikeresoluutiotesteissä, kuten LCD-paneelilta sopii odottaa. FPD-levyn liikeresoluutiotestissä televisio joutuu skaalaamaan lomitettua HD-kuvaa, ja kun kaikki kellot ja pillit interpolointia myöten on kytketty pois päältä, putoaa tarkkuus nopeassa liikkeessä 300-350 juovaan. Interpolointi nosti tarkkuuden 1080 juovaan jo Min-asetuksella, eivätkä Mid/Max-asetukset aiheuttaneet siihen verrattuna silminnähtävää muutosta. Blu-raylta skaalattu liikeresoluutiotesti ei tietenkään kerro aivan koko totuutta.

Testasin interpoloinnin vaikutusta vielä Sahara Blu-rayn alkuteksteillä, jota parempaa materiaalia ei tähän tarkoitukseen ole. Kun televisioon ajetaan 24p-kuvaa, valikon IFC-ominaisuus ei ole käytettävissä, vaan sen tilalle tulee ”24p Smooth Film”. Se toimii käytännössä aivan samalla tavalla. Off-asennossa kuva nylkyttää eteenpäin tuttuun tyyliinsä. Min-asetus pehmentää liikettä aivan aavistuksenomaisesti; liian vähän, että sillä olisi käytännön merkitystä. Mid-asetus on heti täyttä saippuaoopperaa, aivan liian sulavaa ja keinotekoisen ylinopeudella liikkuvaa. Max-asetuksen jälki eroaa edellisestä vain sen verran, että kuvan elementit ”häntivät” hieman näkyvämmin.

Kellot ja pillit

Luodaanpa pikainen silmäys CX725:n erilaisiin kuvanparannusominaisuuksiin. Vivid Colour voimistaa kuvan värejä, sanoo käsikirja, mutta asetuksen näplääminen päälle ja pois Blu-raylta tulevaa kuvaa katsoessa ei aiheuttanut väreihin mitään huomattavaa eroa. Adaptive Backlight Control säätää taustavalon voimakkuutta kuvan mukaan ja tavoittelee jatkuvasti parasta mahdollista kontrastia. ABC tekee kalibroinnin mahdottomaksi, joten se lensi heti pois päältä.

Saman kohtalon koki Ambient Sensor, joka makustelee katselutilan valaistusta ja muuttaa kuvan kirkkautta tilaan sopivaksi. Juu, ei kiitos. Noise Reduction vähentää kuvan kohinaa, ja siitä voi joissain tapauksissa olla hyötyäkin — mutta kaupallista Blu-ray-julkaisua katsottaessa sen pitää olla visusti Off-asennossa. MPEG Remaster on tarkoitettu peruspiirtosisällön siistimiseen, oli kyseessä sitten huonosti pakattu DVD tai liian vähäisestä bittivirrasta kärsivä digi-tv-lähetys.

Resolution Remaster on siitä veikeä toiminto, että se ei tehnyt millään testatulla kuvamateriaalilla yhtikäs mitään. 24p Smooth Film tarjoaa kuvan interpolointia ja liikkeen sulavointia saippuaoopperaefektin kustannuksella. Toiminto korvautuu aivan samalla tavalla toimivalla IFC:llä, kun televisioon syötetään muuta kuin 24p-kuvaa.

Alavalikkoon on jemmattu lisää toimintoja. Game Mode vähentää kuvapiirron viivettä kytkemällä pois päältä interpoloinnin, kohinanvaimennuksen, MPEG Remasterin ja Resolution Remasterin. Tuon tuloksena viive putoaa 51 millisekunnista 38 millisekuntiin. Tulos ei ole taulutelevisioiden kärkeä, mutta huonoksikaan sitä ei voi haukkua.

Film Cadence Mode väittää parantavansa pystyresoluutiota lomitetulla kuvamateriaalilla. 1080p Pure Direct kytkee pois päältä suurimman osan skaalaimen ominaisuuksista. Tuloksena on ripauksen karkeampi kuva. 4K Pure Direct näyttää UHD/4K-kuvan sellaisenaan ilman mitään jälkiprosessointia. 1080p Pixel by 4pixels on lähinnä demoiluun; sillä voi esittää miltä UHD-tarkkuuteen skaalattu kuva näyttäisi, jos skaalaus tehtäisiin mahdollisimman yksinkertaisesti pikseleitä monistamalla.

Ensimmäisessä kuvassa ”1080p Pixel by 4pixels” on päällä, jälkimmäisessä ei.

Mittaustulokset

Ennen mittauksia otin pois päältä Ambient Sensorin, jotta TV ei lähde ominpäin tekemään muutoksia asetuksiin. Jätin vielä tässä vaiheessa kaikki muut asetukset tehtaan säätöihin.

Aloitetaan takuuvarmasti kehnoimmasta, eli Dynamic-kuvatilasta:

DeltaE-virhearvot paukkuvat yli asteikon, gammakäyrä on mitä sattuu ja harmaatasapaino seilaa jossain taivaan sinessä, jotakuinkin kirjaimellisesti. Ei näin.

Normal-kuvatila:

Jonkin verran Dynamic-tilaa parempi suoritus, mutta parantamisen varaa on yhä reilusti. Väriavaruus alkaa sentään olla jo vähän sinne päin.

Cinema-kuvatila:

Väriavaruus alkaa valkoista lukuunottamatta olla siedettävää tasoa, mutta saturaatiot ja harmaiden väritasapaino ovat vielä pahasti pielessä. Gamman kanssa voisi ehkä hätätapauksessa elää.

True Cinema -kuvatila:

Toivottavasti tämän ei ollut tarkoitus olla se paras kuvatila. Väriavaruus on valkoista ja sinistä lukuunottamatta kelvollinen, eivätkä saturaatiotkaan ole aivan päin honkia. Gamma huitelee tavoitetta kirkkaampana, mikä näkyy myös harmaiden väritasapainon korostuksina.

Otetaanpa uusiksi, mutta tyhmemmin

Seuraavaa testikierrosta varten ”tyhmensin” kaikki kuvatilat, eli napsin pois päältä kaikki kuvanparannusominaisuudet ja automatiikan. Dynamic-kuvatilaa en suoraan sanoen viitsinyt enää mitata.

Normal-kuvatila:

Normal-tila ei typeröittämisestä juuri kohentunut. Ei jatkoon.

Cinema-kuvatila:

Lobotomia pudotti harmaiden keskiarvoista virhettä ja kohensi gammaa selvästi, mutta ei tämä vielä kelpaa.

True Cinema -kuvatila:

True Cinema hyötyi lobotomiasta eniten: harmaatasapaino näyttää hyvältä punaista korostusta lukuunottamatta, gamma on pikku piikkiä vaille lähes täydellinen, ja saturaatiotkin saatiin melkein kaikki kolmeen tai alle, eli hyväksyttävän rajamaille.

Kalibrointi

Kalibrointia varten otin lähtökohdaksi Custom-kuvatilan, josta napsin pois päältä tekoälyn ja automatiikan. Jätin taustavalon arvoksi 35, koska katsoin televisiota pääasiassa valaistussa työhuoneessa. Pimennetyssä tilassa tapahtuvaa katselua varten taustavalon voi vähentää 25:een, ehkä allekin, mutta tumman pään kalibrointi muuttuu hankalammaksi. Parhaan mustan tason saavuttaa pudottamalla taustavalon nollaan, mutta kuva muuttuu hyvin latteaksi ja elottomaksi.

Kohdegammaksi otin 2.4, vaikka jälkikäteen ajatellen 2.2 olisi ollut parempi valinta. Toisen ohjelmistopäivityksen jälkeen asetusvalikkoon ilmaantui ohjeteksti, jonka mukaan gammaksi voi valita BT.1886:n. Se vaati tosin automaattisesti taustavalon voimakkuutta säätävän toiminnon asettamista Minimum-tilaan, mikä tekee kalibroinnin mahdottomaksi.

Kalibrointiin meni hieman toista tuntia, ja lopputulos… no, annetaan mittaustulosten puhua puolestaan:

Tätä kelpaisi käyttää jo ammattilaistason jälkituotannossa vaikkapa värimäärittelyyn. Saturaatioissa on muutama hyväksyttävän rajaa lähestyvä piikki, mutta hätää ei oikeasti ole, sillä alle kolmen jäävää virhettä ei voi silmin havaita.

Bonuspisteitä Panasonicille siitä, että kalibroitu kuvatila on valittavissa myös mediatoistimen ja katselusovellusten kanssa.

Kontrastit ja mustan taso

Kontrastit mitattiin kunkin kuvatilan ”tyhmennyksen” jälkeen, eli vailla kuvanparannusominaisuuksia tai taustavalon automatiikkaa.

Taustavaloasetuksen vaikutus kalibroidun kuvan mustan tasoon:

Mediatoistin

CX725:n mediatoistin ansaitsee kehut pienin varauksin. Sen löytäminen aiheutti aluksi päänvaivaa; valikoista kun ei löydy mitään mediatoistimelta haiskahtavaakaan. Temppu tehdään navigoimalla ensin Devices-valikkoon, jossa valitaan tiedostot sisältävä laite, olipa se sitten muistitikku, ulkoinen kiintolevy tai lähiverkossa sijaitseva palvelin, jotka Firefox OS haistelee listalle kiitettävän nopeasti.

Mediatoistimen käyttöliittymä on vuodelta kivirengas ja sarvikypärä, mutta se toimii mukavan ripeästi. Options-valikosta voi kytkeä päälle kätevän esikatselun ja repeat-toiminnon. Jos tiedosto sisältää useamman ääniraidan tai tekstityksen, voi niitä vaihtaa katselun aikana Options-valikossa. Tuo ei tosin toimi aivan kaikilla konteilla; mm. Blu-raylta tuttu .m2ts toistuu visusti ensimmäisellä mediatoistimen hyväksymällä ääniraidalla ja tekstityskielellä.

Tekstitykselle on omat asetuksensa riippuen siitä, onko tekstitysraita tiedoston sisällä vai erillisenä tiedostona. Jälkimmäisessä tapauksessa valikkoon aukeaa hieman laajempi vaihtoehtojen kirjo. Ulkoisista tekstitysformaateista tuettuja ovat ainakin .srt, .sub ja .txt. Käyttäjä voi vaikuttaa tekstin kokoon, väriin, sijaintiin, viiveeseen sekä merkistöön, mitä rukkaamalla saa yleensä täkäläiset ääkköset näkymään oikein.

Mediatoistin tukee laajaa valikoimaa video- ja audiokodekkeja. Listalla ovat kaikki yleisimmät peruspiirto-, teräväpiirto- ja ultrateräväpiirtoaikakausien formaatit. Hankalaksi tilanteen tekee se, että kaikkia kodekkeja ei tueta kaikissa konteissa. Esimerkiksi videokameroiden suosimaa mts-konttia toistettaessa ainoa sallittu videokodekki on H.264 ja ääniraidaksi kelpaa vain Dolby Digital. VP9-muotoinen video kelpaa vain webm-kontissa, ja HEVC toistuu vain mp4-, mkv- ja ts-konteista. Miinuspisteitä myös siitä, että FLAC ei kelpaa ääniraidaksi missään videokontissa, vaikka FLAC-muotoiset musiikkitiedostot toistuvat mukisematta.

Hatunnoston ja papukaijamerkin mediatoistin ansaitsee vielä harvinaisen VP9-tuen lisäksi siitä, että se toistaa 60 ruudun kuvanopeudella ja 10-bittisillä väreillä HEVC-enkoodattua UHD-videota kuin vettä vaan. Tehokkain PC:ni jaksaa juuri ja juuri pyörittää videota 45 ruudun kuvanopeudella ikävästi tökkien ja loikkien, mutta silläpä ei olekaan apunaan HEVC:in purkamiseen suunniteltua apuprosessoria. Pieni miinus siitä, että television HEVC-dekooderi ei ole täysin yhteensopiva ilmaisen x265-enkooderin kanssa; kuva hajoaa ajoittain legopalikoiksi.

Vähän isompi miinus rapsahtaa siitä, että mediatoistin listaa kaikki laitteen sisältämät tiedostot yhdessä pötkössä, ja ripottelee hakemistojen nimet sinne joukkoon ihan miten sattuu. Jos laitteeksi on valittu esim. tuhansia tiedostoja sisältävä palvelin, on mediatoistimen tuottamalta listalta aivan mahdotonta löytää mitään tiettyä tiedostoa. Toivottavasti Panasonic korjaa tämän pikapuoliin.

Summa summarum

Ensimmäinen koekatselu näytön kalibroinnin jälkeen osoittautui ikimuistettavaksi hetkeksi. Testimateriaaliksi oli valikoitunut 60 ruudun kuvanopeudella, 10-bittisillä väreillä ja UHD-tarkkuudessa taltioitu korealaisen pop-artistin esitys. Leukani loksahti aivan kirjaimellisesti, sillä ruudulle avautui käsinkosketeltavan aidon tuntuinen näkymä toiseen maahan ja aikaan. Näytöllä pyöri lyhyesti sanoen kauneinta kuvaa mitä olen konsanaan päässyt todistamaan.

Olen demonnut televisiota samalla kuvamateriaalilla puolelle tusinalle henkilölle. Vaikutus on joka kerta sama: katsoja istuu tv:n ääressä kuin hypnotisoituna, sanomatta sanaakaan. Alahuuli saattaa jossain välissä hieman lerpattaa. Pariminuuttisen demon päätteeksi hän havahtuu kuin unesta heräten ja ensimmäinen kysymys on aina, ”Onko tätä lisää?”

Panasonic on uusien teknologioidensa avulla rakentanut oivallisen rauta-alustan, joka mahdollistaa huippuluokan kuvanlaatua tuottavan kokonaisuuden. Mutta rauta on yksinään vain läjä komponentteja, joihin puhalletaan henki ohjelmistolla – ja siinä Panasonicilla on vielä parantamisen varaa. Firefox OS toimii suurimmaksi osaksi hyvin, mutta ns. tehokäyttäjä törmää omituisiin virheisiin vähän turhan usein. Panasonic on julkaissut televisioon kolme päivitystä kuukauden sisään, mikä vihjaa valmistajan seisovan visusti tuotteensa takana.

Ominaisuuksiinsa ja (kalibroituna) erinomaiseen kuvanlaatuunsa nähden CX725 omaa loistavan hinta-laatusuhteen.

Unohtaisikohan Panasonic testiyksilön tänne, jos olen ihan hissuksiin?
(puhelin soi) -”Jaa mitä, ei unohda? No voi perhana.”

PLUSSAT
+ Tuki Netflix 4K:lle ja YouTube 4K:lle
+ Kalibroitavissa hekumallisen lähelle Rec.709:ää
+ Mediatoistin (pienin varauksin)
+ Erinomainen kuva kalibroituna
+ Laaja sovellusvalikoima

MIINUKSET
– LCD:lle tyypillinen liikeresoluution katoaminen ilman interpolointia
– Firefox OS:n bugit
– Mediatoistimen sisältölistaus
– Esiasetetut kuvatilat jäävät oletusasetuksilla kauas optimaalisesta
– Kehno 3D
– Kotimaisten tv-kanavien katselusovellukset puuttuvat (vielä?)
– Sisäänrakennettu Firefox-selain ei sisällä Flashia tai Silverlightia (=YLE Areena, Katsomo ja Ruutu eivät toimi)

Teksti ja kuvat (paitsi missä erikseen mainittu): © 2015 Petri Teittinen