Kaikki kirjoittajan Petri Teittinen artikkelit

Olen kirjoittanut peleistä, elokuvista, musiikista ja viihde-elektroniikasta vuodesta 1986 lähtien. Olin mm. MikroBitti-lehden vakituinen avustaja vuosina 1986-1999 ja suomenkielisten PlayStation-sivustojen ylläpitäjä 2002-2010. Käsikirjoitin TiLt-peliohjelmaa ensimmäiset neljä tuotantokautta ja löysin Jaana Pelkosen sen juontajaksi.

Ensi vuonna sitä saa – Trekkiä UHD:na

Star Trek II – The Wrath of Khan -elokuvan ohjaaja Nicholas Meyer lipsautti taannoin julkisuuteen mielenkiintoisen tiedon: Star Trek II julkaistaan ensi vuonna Ultra HD -versiona.

Star Trek täyttää ensi vuonna 50 vuotta, mitä Paramount- ja CBS-studiot aikovat juhlistaa monin tavoin. Tammikuussa 2017 saa ensi-iltansa upouusi Star Trek -tv-sarja, jonka tekijäryhmään on jo valikoitunut vallan mielenkiintoisia nimiä, kuten Alex Kurtzman (mm. Xena: Warrior Princess, Fringe, Star Trek (2009), Star Trek Into Darkness), Bryan Fuller (mm. Star Trek: Deep Space Nine, Star Trek: Voyager, Dead Like Me, Pushing Daisies, Heroes, Hannibal) sekä edellä mainittu Nicholas Meyer, eittämättä sen parhaan Star Trek -elokuvan ohjaaja.

Meyer kertoi Facebook-sivullaan käyneensä kurkkaamassa Star Trek II:n värimäärittelyä, ja hämmästelleensä miten huikealta elokuva näytti HDR:nä. Viestissään Meyer ei maininnut Ultra HD Blu-rayta, mutta tuskinpa Paramount näkisi remasteroinnin vaivaa julkaistakseen Ultra HD HDR -version vain striimauspalveluissa – etenkin kun otetaan huomioon, että ne eivät yllä kuvan- tai äänenlaadullisesti Ultra HD Blu-rayn tasolle.

Paramountin ilmoitus UHD Blu-ray -formaatin tukemisesta on vain ajan kysymys. Ja kun nyt kristallipalloon kerran tihrustan, uskallanpa väittää, että Star Trek II ei jää elokuvasarjan ainoaksi UHD-julkaisuksi.

Foxin UHD-julkaisut Suomessa 11.4.

21st Century Fox -studion ensimmäiset yhdeksän Ultra HD Blu-ray -julkaisua ilmestyvät Suomessa 11.4.2016.

Joidenkin verkkokauppojen listaama 4.4. piti paikkansa vielä jokin aika sitten, mutta tuoreimpien tietojen mukaan julkaisupäivää on sittemmin siirretty viikolla eteenpäin.

11.4. ilmestyvät:

Kingsman: The Secret Service
Exodus: Gods and Kings
Fantastic Four
Hitman: Agent 47
Life of Pi
Maze Runner
Maze Runner: The Scorch Trials
The Martian
X-Men: Days of Future Past

Vailla vahvistettua julkaisupäivää ovat lisäksi UHD-julkaisut Joy, The Revenant ja Deadpool.

Kaikki julkaisut ovat ns. comboja, eli ne sisältävät UHD Blu-rayn lisäksi tavallisen Blu-ray -levyn. Kaikilla UHD-levyillä on HDR-kuva, 10-bittiset värit ja ne on masteroitu laajalle väriavaruudelle. Ääniraidoista ei ole tällä hetkellä vahvistettua tietoa, mutta vaikuttaa siltä, että useimmilla julkaisuilla on DTS-HD Master Audio -ääniraita Dolby Atmoksen tai DTS:X:n sijaan.

Ensimmäiset Ultra HD Blu-rayt saapuivat

Melkein kuukausi sitten Amazonista tilaamani Ultra HD Blu-rayt saapuivat tänään. Nimikkeiden valinta ei perustunut niinkään elokuvien laatuun (vaikka Sicario onkin erinomainen), vaan niiden kuvauksissa käytettyyn kalustoon.

The Expendables 3 on kuvattu pääosin 5K:na RED Epic -kameralla ja masteroitu 4K:na, joten sillä on ainakin teoriassa hyvät mahdollisuudet esittää aidolle Ultra HD:lle ominaista pikkutarkkaa detaljia.

Sicario puolestaan on kuvattu Arri Alexalla 3.4K:na ja skaalattu 4096 kuvapisteen leveyteen 4K:na tehtyä masterointia varten. Koska Alexan todellinen erottelukyky jää debayeroinnin ansiosta alle 3K:n, en odota julkaisulta sitä kaikkein yksityiskohtaisinta UHD-kuvaa.

Molemmat elokuvat on masteroitu UHD-julkaisua varten Blu-raylla käytettävää Rec.709:ää laajempaan väriavaruuteen (todennäköisesti DCI-P3:en), 10-bittisillä väreillä ja HDR:nä. Jo noiden ominaisuuksien ansiosta molempien julkaisujen pitäisi piestä tavalliset Blu-ray-julkaisut kuvanlaadullisesti ihan mennen tullen.

Kummankin julkaisun kotelossa on kaksi levyä: Ultra HD Blu-ray ja tavallinen Blu-ray. Jälkimmäiset on varustettu A-maakoodilla. Ultra HD Blu-ray -standardi ei sisällä maakoodeja, joten UHD-levyt toimivat missä päin maailmaa tahansa.

The Expendables 3:n UHD-levy sisältää elokuvan teatteriversion, kun Blu-raylla on sen lisäksi myös viitisen minuuttia pidempi Unrated-versio.

Molempien elokuvien UHD Blu-ray- ja Blu-ray-julkaisut sisältävät Dolby Atmos -ääniraidan. Kummallakin UHD-levyllä on pelkkä elokuva; extrat ovat vain Blu-ray-levyillä.

Julkaisujen tarkempi arvostelu ei onnistu vielä: ensin pitää hankkia UHD Blu-ray -soitin ja HDR-kelpoinen televisio.

HiMedia Q10 Pro lupaa melkein kuun taivaalta

Vuosikymmenen alusta saakka mediatoistimia valmistanut HiMedia on tuomassa myyntiin uuden Q10 Pro -mediatoistimensa, joka vaikuttaa paperilla vallan lupaavalta.

Mediatoistimen sydämenä tikittää Huawein tuoreehko HiSilicon Hi3798C V200 SoC -piiri, jossa on neliytiminen, 64-bittinen Cortex A53 -keskusprosessori ja Mali-T720 -grafiikkaprosessori. Tuolla kokoonpanolla ja HDMI 2.0 -annolla se pystyy toistamaan Ultra HD -resoluution HEVC-pakattuja videotiedostoja aina 60 fps:n kuvanopeuteen saakka. Soitin tukee myös 10-bittistä värisyvyyttä HEVC-pakatuissa videoissa. Käyttöjärjestelmä on Android 5.1 Lollipop.

Valmistajan mukaan soitin tukee kaikkia HD-ääniformaatteja, mukaanlukien Dolby Atmos ja DTS:X. Ääniraitojen syöttäminen sellaisenaan HDMI-annosta ulos ei ole kovin kummoinen temppu, mutta HiMedian mukaan Q10 Pro osaa myös alasmiksata kaikki HD-ääniformaatit.

Soittimen sisään voi halutessaan asentaa 3,5-tuumaisen kiintolevyn. Netistä ja sisäverkosta toistamista varten soittimessa on gigabitin ethernet sekä 802.11AC-standardin mukainen WiFi. HiMedian mukaan Q10 Pro osaa toistaa suurella bittivirralla enkoodattua HEVC-videota tukehtumatta, minkä vuoksi soittimessa on gigabitin ethernet tyypillisemmän 100 megabitin sijaan.

Mikä ehkäpä veikeintä, valmistaja lupailee soittimen tukevan Dolby Visionia.

Soittimesta julkistetut speksit jättävät kuitenkin mainitsematta kaksi tärkeää seikkaa: HDCP:n version ja Netflix 4K:n. Tavallinen Netflix mainitaan, mutta se ei tarkoita, että soitin osaisi toistaa Netflixin 4K-sisältöä.

HiMedian englantilainen edustaja Futeko uskoo saavansa soitinta varastoon vielä maaliskuun aikana. Hintaa ei ole vielä lyöty lukkoon, mutta sen arvioidaan jäävän alle 150 punnan, eli alle 200 euron.

Linkki: Q10 Pron tuotesivu Futekon sivuilla.

Dolby Vision LG:n uusissa Super UHD LCD-televisioissa

Yhdysvalloista kantautuu tieto, että LG:n uuden Super UHD -malliston kaikki yhdeksän mallia tukevat paitsi Ultra HD Blu-ray -levyillä käytettävää HDR 10 -formaattia, myös Dolbyn kehittämää Dolby Vision HDR-formaattia.

Super UHD -malliston hintahaarukka lähtee jenkkilässä 1 799 dollarista (55-tuumainen 55UH7700) ja yltää aina 9 999 dollariin (86-tuumainen 86UH9500) saakka. Malliston ensimmäiset kuusi mallia tulevat rapakon tuolla puolen myyntiin vielä tässä kuussa; kalleimmat kolme mallia (65UH9500 – $3 999, 75UH8500 – $4 999 ja 86UH9500) ilmestyvät myöhemmin keväällä.

LG:n OLED-televisioiden perään haikailevien kannattaa huomioida, että Super UHD -mallistossa ei ole OLED-malleja.

Discshop panostaa vahvasti Ultra HD Blu-ray -formaattiin

Kotimainen Discshop uskoo uuden Ultra HD Blu-ray -formaatin menestykseen. Sen verkkokauppaan on avattu ihan oma osastonsa Ultra HD Blu-ray -julkaisuille. Hinnat alkavat 29,95 eurosta. Ensimmäisten UHD-levyjen julkaisupäivä on 4.4.2016. Discshopin UHD-osastossa on myös kourallinen ulkomailta valikoimaan tuotuja julkaisuja, esimerkkeinä Sicario ja The Expendables 3.

Siirry selaamaan Discshopin UHD Blu-ray -valikoimaa klikkaamalla tästä.

Discshop_news_shopcap_986pix

Panasonic TX-55CXC725 Ultra HD -televisio

Väkivahva keskiluokan edustaja

Kesä toi muassaan Panasonicin uuden Viera-mallisarjan. CX600-sarjaa edustaa kaksi mallia, CX700-sarjaa neljä mallia ja lippulaivana kukkoilee statuksensa mukaisella hintalapulla varustettu CX800.

Testipenkkiin saapui 55-tuumainen UHD/4K-televisio TX-55CXC725, joka on hieman outo lintu, sillä Panasonicin oma PDF-esite ei listaa sitä. Hintavertailusivustojen perusteella vaikuttaa siltä, että kyseistä mallia myyvät Suomessa vain Gigantti ja Markantalo, molemmat hintaan 1499€. Muropaketin hintavertailu väittää jälkimmäisen kauppiaan hinnaksi 1399€, mutta linkin klikkaaminen avaa tuotesivun, jolla komeilee samainen 1499€.


Tämä testi on julkaistu alunperin DVD Plazan blogissani 18.7.2015.


Edestä ja takaa

55CXC725 on päällisin puolin vähäeleisen tyylikäs. Panasonic ei ole tämän mallin kohdalla sortunut kaarevuuden nimellä kulkevaan muoti-ilmiö-lifestyle-bullshit-turhakkeeseen. Ruutua kiertää n. senttimetrin levyinen metallikehys, jota koristaa valmistajan logon lisäksi vain yksi TV:n toimintatilan mukaan väriään muuttava ledi. Käyttönappuloita ei edestä näy, koska ne on sijoitettu television takapaneelin oikeaan reunaan, ja vieläpä sen verran kauas telkun reunasta, että niitä saa hieman kurotella.

Television mukana tulee kaksi kappaletta metallisia jalkoja, jotka tarvitsevat pöytätilaa syvyyssuunnassa 24,2 senttimetriä. Jalkojen kiinnittäminen televisioon voi olla hieman hankala prosessi, koska kiinnitysruuvit putoavat aivan liian helposti television sisään viehkeän pajatsomaisen kilinän ja kolinan kera. Ruudun mitat ovat 1237 x 717 x 54 mm, ja jalkojen kera 1237 x 762 x 242 mm. Television painoksi ilman jalkoja ilmoitetaan 20 kilogrammaa.

P725-IsoKake-upper

Laatikossa on kaksi kaukosäädintä. Isompi on perinteinen ja muotoilultaan Panasonicin muista laitteista tuttu kapula; uutta on hyvin erottuva Netflix-nappula, joka käynnistää tietysti televisioon asennetun Netflix-katselusovelluksen.

P725-Touchpad-kake

Pienempi kake näyttää arveluttavasti ilmahiireltä, joista meikäläisellä on vain huonoja kokemuksia. Mukavasti käteen sopivaksi muotoiltu kake osoittautuu Bluetoothilla television kanssa kommunikoivaksi touchpadiksi, jonka erikoisuus on yläkulmasta löytyvä mikrofoni puheohjausta varten.

Kaikki liitännät löytyvät takapaneelista television vasemmasta reunasta. Suurin osa niistä sojottaa joko vasemmalle tai alas, mikä helpottaa seinäasennusta. Seinää kohti on vain wanhoja analogiliittimiä: Scart, rca-stereotulo ja videon rca-komponenttitulo. Seinätelineen kiinnityspisteet ovat kokoa VESA400.

Kaiuttimet ovat jotakuinkin sitä, mitä modernilta taulutelevisiolta voi odottaa: voimattomat ja bassotoistoltaan lähes olemattomat. Puhe on sentään kiitettävän selkeää, joten kyllä näillä uutiset kuuntelee, mutta vähänkään vaativampaan ääniraitaan suosittelen erillistä äänentoistoa.

CX725:n viritintarjonta on varsin kattava: DVB-T/T2, DVB-C ja DVB-S. Kaikki tukevat MPEG2- ja MPEG4-kuvapakkausta. CI-korttipaikka maksukanavia varten löytyy USB-liitinten yläpuolelta vasemmasta reunasta. HEVC-tukea virittimissä ei ole, mutta mediatoistimen ja IPTV:n käyttämä mediaprosessori osaa purkaa HEVC:n ja VP9:n. Netflixin ja YouTuben 4K-sisällön katselu onnistuu varsin sujuvasti Apps-osiossa majailevilla katselusovelluksilla, kunhan nettiyhteyden nopeus vaan piisaa.

P725-Connections01 P725-Connections04
Data liikkuu ketterästi ethernetin ja sisäänrakennetun Wifin avulla. Ääntä saa ulos ARC:lla, valokaapelilla sekä pikkujakilla kuulokkeisiin.

Edestä katsoen vasemmalle sojottavia USB-liitäntöjä on kolme. Kaksi ylintä ovat USB2-standardia; kolmas on suurempaa tiedonsiirtonopeutta tarjoava USB3 tutun sinisellä muovinipukalla. Kaikista USB-liitännöistä saa virtaa ulkoiseen laitteeseen, mutta siinä missä USB2:t antavat 5 volttia enintään 500 milliampeerilla, saa USB3-liitännästä 5 volttia enintään 900 milliampeerilla. Valmistaja suositteleekin, että ulkoinen kiintolevy kytketään nimenomaan USB3-liitäntään.

HDMI-tuloja on niukan oloiset kolme kappaletta, mutta ne kaikki tukevat HDMI 2.0 -standardia ja HDCP 2.2 -kopiosuojausta. Vain HDMI 2 -tulossa on Audio Return Channel, jolla voi viedä äänen televisiosta ulkoiseen vahvistimeen. Kaikki HDMI-tulot tukevat 24, 25, 30, 50 ja 60 ruudun kuvanopeuksia sekä UltraHD- että 4K-resoluutioissa. Paneelin resoluutio on 3840 x 2160 (UHD), joten teattereissa käytettävä 4096 x 2160 (DCI 4K) -resoluutio skaalataan alaspäin paneelin resoluutioon. Valikoista löytyy 4K Pure Direct -toiminto, jolla HDMI-tulot saa hyväksymään UHD-signaalia 60 ruudun kuvanopeudella ja täydellä 4:4:4-väriresoluutiolla. Which is nice.

Entistä parempaa kuvaa – taas

Viera-mallistoon on luonnollisesti kehitetty uusia kuvanlaatua parantavia ominaisuuksia verrattuna viime vuoden malleihin. Vain CX800-lippulaivamallissa nähtäviä ominaisuuksia ovat ”Dynamic Range Remaster”, joka näyttää olevan Panasonicin termi HDR:lle, kuvan tumman ja kirkkaan pään sävyerottelua parantava ”Studio Master Drive”, sekä ”Local Dimming Pro”, jolla tarkoitetaan paneelin valaisusta vastaavien ledien jakamista ryhmiin, joiden kirkkaus on erikseen säädettävissä.

CX725:n LCD-paneeli valaistaan paneelin takana olevilla, ryhmittäin ohjattavilla ledeillä, eli kyse on Local Dimming -ratkaisusta. Ruudun reunoilla voi kirkkaalla kuvalla nähdä hieman tummempia kapeita alueita, mikä johtuu todennäköisesti ledien sijoittelusta. Huomionarvoista on sekin, että edullisemmassa CX700-mallissa ledit ovat paneelin reunoilla (ns. Edge LED). Myös 50-tuumaisessa CX725-mallissa on Edge LED -paneeli.

Vaikka testatussa CX725-mallissa ei ole HDR-tukea, on siinä HDR:n mahdollistava Super Bright Panel -paneeli, joka tuottaa edeltäjiään kirkkaamman kuvan. Paneelin rakennetta muuttamalla ja taustavalaistusta uudistamalla valotehoa on onnistuttu lisäämään valmistajan mukaan n. 35 prosenttia virrankulutuksen kasvamatta. Valmistaja ilmoittaa keskimääräiseksi virrankulutukseksi 129 wattia. Taustavalon kirkkautta vähentämällä kulutus putoaa helposti alle 100 wattiin. Mittasin kirkkaimmasta kuvatilasta (yllättäen Normal, Dynamicin sijaan) hieman yli 500 nitsiä. Kalibroituna koko ruudun vitivalkoisesta irtosi ~180 nitsiä (taustavalon tehoksi oli asetettu 35). Vertailukohtana mainittakoon, että ensimmäisen sukupolven HDR-televisioilta odotetaan 700 – 1 000 nitsin valotehoa.

Wide Color Phosphor on Panasonicin vastaus joidenkin valmistajien käyttämälle Quantum Dot -tekniikalle. Siinä missä QD aktivoi ”kvanttipisteitä” sisältävän suotimen sinisillä ledeillä, käytetään Pansun ratkaisussa valkoisia ledejä ja uusia värisuotimia. Panasonicin mukaan sen tekniikalla saavutetaan parhaimmillaan 98 prosenttia elokuvateattereissa käytetystä DCI-P3-väriavaruudesta, QD-tekniikan yltäessä n. 93 prosenttiin.

P3-väriavaruus jonkinlaisena mittarina on hieman kyseenalaista, sillä sitä käytetään vain elokuvateattereissa esitettävässä sisällössä. Kotikäyttöön sillä ei ole juuri minkäänlaista saumaa, sillä UltraHD:n ykkösvaiheessa käytetyn Rec.709-väriavaruuden korvaajaksi valittiin Rec.2020, reippaasti vielä P3:akin laajempi väriavaruus. Ja koska P3 ei ole UHD:n virallinen väriavaruus, siihen masteroitua sisältöä ei todennäköisesti tulla kotioloissa näkemään.

Miksi valmistajat sitten korostavat paneeliensa DCI-P3-peittoa? Yksi syy on ainakin se, että Rec.2020 on tavattoman laaja väriavaruus, jonka saavuttaminen oli vielä alkuvuodesta ”ainakin 10 vuoden päässä”, alan asiantuntijoiden mukaan. Mutta kehityksellä on tapana kehittyä: 3M ilmoitti kesäkuussa kehittäneensä uudenlaisen suotimen, joka yhdessä Quantum Dot -tekniikan kanssa mahdollistaa yli 90 prosenttia Rec.2020:n väriavaruudesta. Kuluttajahintaisiin televisioihin tekniikka saapunee parin kolmen vuoden säteellä.

Paneelista

CX725:n paneeli on tyypiltään VA, mikä tarkoittaa hyvää kontrastia ja väritoistoa, mutta kapeahkoa katselukulmaa ja aavistuksen harmaaksi jäävää mustaa. Testiyksilössä ei esiintynyt pilveilyä tai taustavalon vuotoa edes nimeksi. Katselukulman kasvaessa sivusuunnassa yli 40 asteen kuvan kontrasti kärsii selvästi ja värit muuttuvat hailakoiksi.

Paneeli oli äärimmäisen palkitseva kalibroinnin suhteen: en muista toista näyttölaitetta, jonka olisi saanut näin helposti näin lähelle Rec.709:ää. Asetusvalikon alavalikoista löytyvät kaikki tarpeelliset säädöt näytön kalibroimiseen, eikä Panasonic ole tyytynyt perustason säätöihin. Valkotasapainoa voi säätää tuttuun tapaan punaisen, sinisen ja vihreän Gainilla ja Cut-offilla, mutta mikäli tuo ei näytön tuunaajalle riitä, on valikossa vielä vaihtoehto ”More Detailed Adjustment”. Siellä majailevat RGB Gain -säädöt, joilla valkotasapainon voi hienosäätää 10 kohdasta välillä 10-100 IRE.

Väriavaruutta rukataan punaisen, sinisen ja vihreän Hue-, Saturation- ja Luminance-säädöillä. Alavalikosta löytyvät säädöt syaanille, magentalle ja keltaiselle. Gammalle on valittavissa perusasetus väliltä 1.8 – 2.6, ja lisäasetuksissa gainia voi säätää erikseen kymmenestä kohdasta välillä 10-100.

Kaikki säädöt toimivat loogisesti, nopeasti ja vaikuttivat kuvaan juuri niin kuin odottaa sopi. Jos jostain haluaa kitistä, voisi valikkopuun suunnitella uudestaan niin, että kalibroija pääsisi tärkeisiin säätöihin käsiksi vielä harvemmilla kaukosäätimen näppäilyillä.

Televisio tukee myös 3D:tä, mutta siitä ei ole mitään positiivista sanottavaa. Panasonicia ei selvästikään ole aihe enää kiinnostanut. TV:n mukana ei tule 3D-laseja, mutta se tukee 3D Glasses Initiative -standardia, joten teoriassa minkä tahansa valmistajan aktiivi-3D-Bluetooth-lasit toimivat. Testasin telkun 3D:tä Panasonicin omilla laseilla: crosstalkin eli haamuilun määrä oli sitä luokkaa, että tätä televisiota ei voi suositella 3D:stä kiinnostuneille.

Tulikettu!

Panasonic on heittänyt oman Smart Viera -käyttöjärjestelmänsä romukoppaan ja valinnut tilalle nettiselaimestaan tutumman Firefoxin. Tämä Firefox OS:n nimellä kulkeva käyttis ei yllä television syvimpiin sopukoihin: mm. mediatoistimen aktivointi käynnistää Panasonicin aiemmista Viera-laitteista tutun käyttöliittymän. Firefox OS:ää voisikin käyttöjärjestelmän sijaan väittää käyttöliittymäksi.

P725-Firefox-OS

Firefox OS suosii isoja ikoneja, tekstejä ja symboleja, jotta sitä voisi käyttää monen metrin katseluetäisyydeltä turvautumatta kaukoputkeen. Kaukosäätimen HOME-napista ruudulle pöllähtää kolme isokokoista palleroa, joiden valinnalla pääsee katsomaan tv-kanavia, selaamaan televisioon asennettuja sovelluksia ja valitsemaan kuvalähteistä, joita ovat mm. HDMI-tulot, USB-liitännät ja lähiverkosta löytyvät tiedostopalvelimet.

P725-Apps-valikko-isompi

P725-Devices-HDMISisäverkossa olevat tiedostopalvelimet sulassa sovussa HDMI-tulojen ja USB-liitäntöjen kanssa.

P725-Market-VideoMovieApps Market sisältää kymmenittäin sovelluksia.

Option-napin alta aukeavassa valikossa on Pin-toiminto, jolla tv-kanavia, sovelluksia ja kuvalähteitä voi tuoda television kotivalikkoon käytön nopeuttamiseksi. Alavalikosta löytyy myös Accessibility-toiminto, josta saa päälle puheopastuksen. Televisio siis opettaa käyttöään kertomalla kulloinkin valitusta toiminnosta varsin selkeällä englanninkielellä. Puheopastuksesta heltiää myös kosolti huumoria valitsemalla sen kieleksi suomen. Tällöin telkku alkaa haastaa ehtaa rallienglantia, heitellen sekaan satunnaisia suomenkielen sanoja. Tuosta pitäisi varoittaa käyttäjää etukäteen, sillä joku saattaa nauraa itsensä kuoliaaksi.

P725-Apps-VoiceCommand-promptTV tunnistaa sanan ”Netflix”, mutta ei ymmärrä käynnistää Netflix-sovellusta.

Televisiota voi myös ohjata puheella. Touchpad-kaukosäätimen mikrofoni-nappia painamalla TV jää odottamaan puhekomentoa, jonka käyttäjä möläyttää kaukosäätimelle Star Trek -kommunikaattorin käyttöä matkien. Komennoilla voi käynnistää sovelluksia, liikkua valikoissa, etsiä ohjelmia kanavien listoilta ja tehdä Google-hakuja sisäänrakennetulla Firefox-selaimella. Kuulostaa hienolta, mutta todellisuus on jotain muuta: lähes kaikki muu kuin hakujen tekeminen tapahtuu paljon nopeammin tavallisella kaukosäätimellä. Televisio ei myöskään tunnista sovellusten nimiä, vaan käyttäjän on sanottava sovellusikonin yläkulmaan ilmaantuva numero. Puheentunnistus takoo arkun kanteen sen viimeisen naulan: rallienglanti ei televisiolle kelpaa, vaan käyttäjän on äännettävä englantia kuin syntyperäinen jenkki. Suomenkielisistä sanoista televisio ei tajua yhtikäs mitään, mikä tekee monien tv-ohjelmien ja suomenkielisen nettisisällön etsimisestä mahdotonta.

P725-VoiceCommands-page1

Telkku saapui testiin keskeneräisellä käyttöjärjestelmällä: mikään sovellus ei toiminut, eivätkä Netflix- ja YouTube-sovellukset olleet asennettuina tai ladattavissa, vaikka niiden ikonit näytettiin Apps-valikossa. Firefox OS oli aluksi raivostuttavan laiska ja buginen. Testisession aikana Panasonic on julkaissut kolme ohjelmistopäivitystä, jotka ovat nopeuttaneet OS:n toimintaa kiitettävästi, mutta bugeihin törmää edelleen silloin tällöin. USB-muistitikun poistaminen aiheuttaa joskus tv:n uudelleenkäynnistyksen, Netflix-sovelluksen käytön jälkeen mediatoistin on hieman sekaisin, ja olenpa pariin kertaan saanut telkun niin juntturaan, että vain virtajohdon irroittaminen ja uudelleen kytkeminen sai sen taas tolkkuihinsa. Kaiken kukkuraksi kolmas päivitys korjasi joitain bugeja, mutta toi mukanaan uusia.

P725-Netflix-4K4K-sisällön katselu vaatii kalleimman Netflix-tilin sekä vähintään 16 Mbps:n nopeuteen yltävän nettiyhteyden.

Ensimmäinen päivitys sisälsi toimivat Netflix- ja YouTube-sovellukset. Molemmat tukevat 4K/UHD-sisältöä. Huomionarvoiseksi tämän tekee se, että Panasonicin CX-sarjalaiset ovat todennäköisesti markkinoiden ensimmäisiä televisioita, joissa on tuki YouTube 4K:lle ja YouTuben käyttämälle VP9-kodekille.

P725-VP9_YT

Ikävä vaan, että suuri osa YouTuben 4K/UHD-sisällöstä on joko matalaresoluutioisemmasta sisällöstä ylösskaalattua tai liian pienellä bittivirralla enkoodattua, mikä tekee ilmiselvää hallaa kuvanlaadulle. Mutta mikä parasta, mediaprosessorin HEVC- ja VP9-tuki on mediatoistimen käytettävissä.

Skaalaus ja jälkikäsittely

Skaalausta ja kuvan prosessointia testattiin 4K-signaaligeneraattorin lisäksi kourallisella testilevyjä. Aivan ensimmäiseksi vastaan tuli outo tenkkapoo: useimmilta levyiltä toistui vain ääni. Joiltain levyiltä toistuivat trailerit ja päävalikko, mutta elokuvan alkaessa kuva katosi äänen toistuessa. Epäilin syypääksi ensin väärin toimivaa HDCP-asetusta ja pakotin sen Auto-tilasta HDCP 1.4:ään, mutta tuloksetta.

Lopulta asetusvalikosta löytyi valinta ”HDMI Auto Setting”, joka tarjosi jokaiselle HDMI-tulolle vaihtoehdot ”Mode 1” ja ”Mode 2”. Oletusarvona oli ”Mode 2”, ja kas kummaa, Blu-ray-levyjen kuva alkoi näkyä heti kun valitsi vaihtoehdon ”Mode 1”. Manuaali ei kerro asetuksesta muuta kuin ”Vaihda asetusta, jos HDMI-tulon kuva ei näy oikein.” Justjoo.

Prosessointia testattiin ensimmäiseksi HQV:n Blu-ray-testilevyllä, jonka sisältö on pääosin lomitettua teräväpiirtoa 29,97 ruudun kuvanopeudella. CX725 suoriutui testeistä joko hyvin tai kiitettävästi. Pienet väpätykset ja tuplakuvat katosivat kytkemällä interpolointi (”IFC”) Off-tilasta Min-tilaan. Medium- ja Max-asetukset eivät tehneet näkyvästi parempaa jälkeä. Filmitarkkuuden testissä IFC:n Min-asetus pehmensi 24fps-kuvan olennaista nykytystä vain aavistuksen; Med- ja Max-asetukset tuottivat sulavampaa kuvaa, mutta toivat testikuvioihin ylimääräistä eloa. Kohinanpoistotestissä NR:n Auto-asetus aiheutti kohinan pumppaamista. Max-asetus siivosi kohinan tehokkaasti, mutta teki liikkuvasta detaljista savimaista massaa. Medium-asetus osoittautui hyväksi kompromissiksi ja sopii tilanteisiin, joissa asiaankuulumaton kohina pitää jollain konstilla saada aisoihin.

Spears & Munsil -levyn lukuisat testit eivät aiheuttaneet CX725:lle ongelmia paria poikkeusta lukuunottamatta. Niidenkin kohdalla syypää saattaisi olla Blu-ray-soitin, mutta tarkempaan tutkimukseen ei riittänyt energiaa tai aikaa.

DVD-resoluution testilevyjä ei tullut käytettyä, siitä yksinkertaisesta syystä, että käsillä ollut Blu-ray-soitin ei suostunut ulostamaan lomitettua PAL-kuvaa. Testasin PAL-tarkkuudessa olevan videon skaalausta mediatoistimella ja hämmästyin, sillä jälki oli vallan siedettävää — etenkin kun ottaa huomioon, että ruudulla näkyvistä n. 8 miljoonasta kuvapisteestä 7,6 miljoonaa luodaan keinotekoisesti 25 kertaa sekunnissa.

CX725:n skaalain tuottaa hyvää perusjälkeä. Sitä ei ole koulutettu massiivisten tietokantojen avulla, eikä se yritä luoda detaljia tyhjästä, mutta sen minkä se tekee, se tekee kohtuullisen hyvin. Blu-rayt skaalautuvat aivan katselukelpoisiksi, vaikka jälki ei missään vaiheessa erehdytä katsojaa luulemaan kuvaa aidoksi UltraHD:ksi.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaa: CX725 kompastelee liikeresoluutiotesteissä, kuten LCD-paneelilta sopii odottaa. FPD-levyn liikeresoluutiotestissä televisio joutuu skaalaamaan lomitettua HD-kuvaa, ja kun kaikki kellot ja pillit interpolointia myöten on kytketty pois päältä, putoaa tarkkuus nopeassa liikkeessä 300-350 juovaan. Interpolointi nosti tarkkuuden 1080 juovaan jo Min-asetuksella, eivätkä Mid/Max-asetukset aiheuttaneet siihen verrattuna silminnähtävää muutosta. Blu-raylta skaalattu liikeresoluutiotesti ei tietenkään kerro aivan koko totuutta.

Testasin interpoloinnin vaikutusta vielä Sahara Blu-rayn alkuteksteillä, jota parempaa materiaalia ei tähän tarkoitukseen ole. Kun televisioon ajetaan 24p-kuvaa, valikon IFC-ominaisuus ei ole käytettävissä, vaan sen tilalle tulee ”24p Smooth Film”. Se toimii käytännössä aivan samalla tavalla. Off-asennossa kuva nylkyttää eteenpäin tuttuun tyyliinsä. Min-asetus pehmentää liikettä aivan aavistuksenomaisesti; liian vähän, että sillä olisi käytännön merkitystä. Mid-asetus on heti täyttä saippuaoopperaa, aivan liian sulavaa ja keinotekoisen ylinopeudella liikkuvaa. Max-asetuksen jälki eroaa edellisestä vain sen verran, että kuvan elementit ”häntivät” hieman näkyvämmin.

Kellot ja pillit

Luodaanpa pikainen silmäys CX725:n erilaisiin kuvanparannusominaisuuksiin. Vivid Colour voimistaa kuvan värejä, sanoo käsikirja, mutta asetuksen näplääminen päälle ja pois Blu-raylta tulevaa kuvaa katsoessa ei aiheuttanut väreihin mitään huomattavaa eroa. Adaptive Backlight Control säätää taustavalon voimakkuutta kuvan mukaan ja tavoittelee jatkuvasti parasta mahdollista kontrastia. ABC tekee kalibroinnin mahdottomaksi, joten se lensi heti pois päältä.

P725-Picture-Settings

Saman kohtalon koki Ambient Sensor, joka makustelee katselutilan valaistusta ja muuttaa kuvan kirkkautta tilaan sopivaksi. Juu, ei kiitos. Noise Reduction vähentää kuvan kohinaa, ja siitä voi joissain tapauksissa olla hyötyäkin — mutta kaupallista Blu-ray-julkaisua katsottaessa sen pitää olla visusti Off-asennossa. MPEG Remaster on tarkoitettu peruspiirtosisällön siistimiseen, oli kyseessä sitten huonosti pakattu DVD tai liian vähäisestä bittivirrasta kärsivä digi-tv-lähetys.

Resolution Remaster on siitä veikeä toiminto, että se ei tehnyt millään testatulla kuvamateriaalilla yhtikäs mitään. 24p Smooth Film tarjoaa kuvan interpolointia ja liikkeen sulavointia saippuaoopperaefektin kustannuksella. Toiminto korvautuu aivan samalla tavalla toimivalla IFC:llä, kun televisioon syötetään muuta kuin 24p-kuvaa.

Alavalikkoon on jemmattu lisää toimintoja. Game Mode vähentää kuvapiirron viivettä kytkemällä pois päältä interpoloinnin, kohinanvaimennuksen, MPEG Remasterin ja Resolution Remasterin. Tuon tuloksena viive putoaa 51 millisekunnista 38 millisekuntiin. Tulos ei ole taulutelevisioiden kärkeä, mutta huonoksikaan sitä ei voi haukkua.

P725-HDMI-1080p-input-processing-options

Film Cadence Mode väittää parantavansa pystyresoluutiota lomitetulla kuvamateriaalilla. 1080p Pure Direct kytkee pois päältä suurimman osan skaalaimen ominaisuuksista. Tuloksena on ripauksen karkeampi kuva. 4K Pure Direct näyttää UHD/4K-kuvan sellaisenaan ilman mitään jälkiprosessointia. 1080p Pixel by 4pixels on lähinnä demoiluun; sillä voi esittää miltä UHD-tarkkuuteen skaalattu kuva näyttäisi, jos skaalaus tehtäisiin mahdollisimman yksinkertaisesti pikseleitä monistamalla.

P725-1080-4x4-ON P725-1080-4x4-OFF
Ensimmäisessä kuvassa ”1080p Pixel by 4pixels” on päällä, jälkimmäisessä ei.

Mittaustulokset

Ennen mittauksia otin pois päältä Ambient Sensorin, jotta TV ei lähde ominpäin tekemään muutoksia asetuksiin. Jätin vielä tässä vaiheessa kaikki muut asetukset tehtaan säätöihin.

Aloitetaan takuuvarmasti kehnoimmasta, eli Dynamic-kuvatilasta:

P725-Greys-dynamic-oob

P725-Gamut-dynamic-oob P725-Sats-dynamic-oob

DeltaE-virhearvot paukkuvat yli asteikon, gammakäyrä on mitä sattuu ja harmaatasapaino seilaa jossain taivaan sinessä, jotakuinkin kirjaimellisesti. Ei näin.

Normal-kuvatila:

P725-Greys-normal-oob

P725-Gamut-normal-oob P725-Sats-normal-oob

Jonkin verran Dynamic-tilaa parempi suoritus, mutta parantamisen varaa on yhä reilusti. Väriavaruus alkaa sentään olla jo vähän sinne päin.

Cinema-kuvatila:

P725-Greys-cinema-oob

P725-Gamut-cinema-oob P725-Sats-cinema-oob

Väriavaruus alkaa valkoista lukuunottamatta olla siedettävää tasoa, mutta saturaatiot ja harmaiden väritasapaino ovat vielä pahasti pielessä. Gamman kanssa voisi ehkä hätätapauksessa elää.

True Cinema -kuvatila:

P725-Greys-truecinema-oob

P725-Gamut-truecinema-oob P725-Sats-truecinema-oob

Toivottavasti tämän ei ollut tarkoitus olla se paras kuvatila. Väriavaruus on valkoista ja sinistä lukuunottamatta kelvollinen, eivätkä saturaatiotkaan ole aivan päin honkia. Gamma huitelee tavoitetta kirkkaampana, mikä näkyy myös harmaiden väritasapainon korostuksina.

Otetaanpa uusiksi, mutta tyhmemmin

Seuraavaa testikierrosta varten ”tyhmensin” kaikki kuvatilat, eli napsin pois päältä kaikki kuvanparannusominaisuudet ja automatiikan. Dynamic-kuvatilaa en suoraan sanoen viitsinyt enää mitata.

Normal-kuvatila:

P725-Greys-normal-dumb

P725-Gamut-normal-dumb P725-Sats-normal-dumb

Normal-tila ei typeröittämisestä juuri kohentunut. Ei jatkoon.

Cinema-kuvatila:

P725-Greys-cinema-dumb

P725-Gamut-cinema-dumb P725-Sats-cinema-dumb

Lobotomia pudotti harmaiden keskiarvoista virhettä ja kohensi gammaa selvästi, mutta ei tämä vielä kelpaa.

True Cinema -kuvatila:

P725-Greys-truecinema-dumb

P725-Gamut-truecinema-dumb P725-Sats-truecinema-dumb

True Cinema hyötyi lobotomiasta eniten: harmaatasapaino näyttää hyvältä punaista korostusta lukuunottamatta, gamma on pikku piikkiä vaille lähes täydellinen, ja saturaatiotkin saatiin melkein kaikki kolmeen tai alle, eli hyväksyttävän rajamaille.

Kalibrointi

Kalibrointia varten otin lähtökohdaksi Custom-kuvatilan, josta napsin pois päältä tekoälyn ja automatiikan. Jätin taustavalon arvoksi 35, koska katsoin televisiota pääasiassa valaistussa työhuoneessa. Pimennetyssä tilassa tapahtuvaa katselua varten taustavalon voi vähentää 25:een, ehkä allekin, mutta tumman pään kalibrointi muuttuu hankalammaksi. Parhaan mustan tason saavuttaa pudottamalla taustavalon nollaan, mutta kuva muuttuu hyvin latteaksi ja elottomaksi.

Kohdegammaksi otin 2.4, vaikka jälkikäteen ajatellen 2.2 olisi ollut parempi valinta. Toisen ohjelmistopäivityksen jälkeen asetusvalikkoon ilmaantui ohjeteksti, jonka mukaan gammaksi voi valita BT.1886:n. Se vaati tosin automaattisesti taustavalon voimakkuutta säätävän toiminnon asettamista Minimum-tilaan, mikä tekee kalibroinnin mahdottomaksi.

Kalibrointiin meni hieman toista tuntia, ja lopputulos… no, annetaan mittaustulosten puhua puolestaan:

P725-Greys-calibrated

P725-Gamut-calibrated-rec709 P725-Sats-calibrated

Tätä kelpaisi käyttää jo ammattilaistason jälkituotannossa vaikkapa värimäärittelyyn. Saturaatioissa on muutama hyväksyttävän rajaa lähestyvä piikki, mutta hätää ei oikeasti ole, sillä alle kolmen jäävää virhettä ei voi silmin havaita.

Bonuspisteitä Panasonicille siitä, että kalibroitu kuvatila on valittavissa myös mediatoistimen ja katselusovellusten kanssa.

Kontrastit ja mustan taso

Kontrastit mitattiin kunkin kuvatilan ”tyhmennyksen” jälkeen, eli vailla kuvanparannusominaisuuksia tai taustavalon automatiikkaa.

P725-kontrastit

Taustavaloasetuksen vaikutus kalibroidun kuvan mustan tasoon:

P725-mustantasot

Mediatoistin

CX725:n mediatoistin ansaitsee kehut pienin varauksin. Sen löytäminen aiheutti aluksi päänvaivaa; valikoista kun ei löydy mitään mediatoistimelta haiskahtavaakaan. Temppu tehdään navigoimalla ensin Devices-valikkoon, jossa valitaan tiedostot sisältävä laite, olipa se sitten muistitikku, ulkoinen kiintolevy tai lähiverkossa sijaitseva palvelin, jotka Firefox OS haistelee listalle kiitettävän nopeasti.

P725-MediaPlayer

Mediatoistimen käyttöliittymä on vuodelta kivirengas ja sarvikypärä, mutta se toimii mukavan ripeästi. Options-valikosta voi kytkeä päälle kätevän esikatselun ja repeat-toiminnon. Jos tiedosto sisältää useamman ääniraidan tai tekstityksen, voi niitä vaihtaa katselun aikana Options-valikossa. Tuo ei tosin toimi aivan kaikilla konteilla; mm. Blu-raylta tuttu .m2ts toistuu visusti ensimmäisellä mediatoistimen hyväksymällä ääniraidalla ja tekstityskielellä.

P725-Video-Setup-Menu-MediaPlayer-VOB

Tekstitykselle on omat asetuksensa riippuen siitä, onko tekstitysraita tiedoston sisällä vai erillisenä tiedostona. Jälkimmäisessä tapauksessa valikkoon aukeaa hieman laajempi vaihtoehtojen kirjo. Ulkoisista tekstitysformaateista tuettuja ovat ainakin .srt, .sub ja .txt. Käyttäjä voi vaikuttaa tekstin kokoon, väriin, sijaintiin, viiveeseen sekä merkistöön, mitä rukkaamalla saa yleensä täkäläiset ääkköset näkymään oikein.

P725-External-subs-Settings-MediaPlayer

Mediatoistin tukee laajaa valikoimaa video- ja audiokodekkeja. Listalla ovat kaikki yleisimmät peruspiirto-, teräväpiirto- ja ultrateräväpiirtoaikakausien formaatit. Hankalaksi tilanteen tekee se, että kaikkia kodekkeja ei tueta kaikissa konteissa. Esimerkiksi videokameroiden suosimaa mts-konttia toistettaessa ainoa sallittu videokodekki on H.264 ja ääniraidaksi kelpaa vain Dolby Digital. VP9-muotoinen video kelpaa vain webm-kontissa, ja HEVC toistuu vain mp4-, mkv- ja ts-konteista. Miinuspisteitä myös siitä, että FLAC ei kelpaa ääniraidaksi missään videokontissa, vaikka FLAC-muotoiset musiikkitiedostot toistuvat mukisematta.

Hatunnoston ja papukaijamerkin mediatoistin ansaitsee vielä harvinaisen VP9-tuen lisäksi siitä, että se toistaa 60 ruudun kuvanopeudella ja 10-bittisillä väreillä HEVC-enkoodattua UHD-videota kuin vettä vaan. Tehokkain PC:ni jaksaa juuri ja juuri pyörittää videota 45 ruudun kuvanopeudella ikävästi tökkien ja loikkien, mutta silläpä ei olekaan apunaan HEVC:in purkamiseen suunniteltua apuprosessoria. Pieni miinus siitä, että television HEVC-dekooderi ei ole täysin yhteensopiva ilmaisen x265-enkooderin kanssa; kuva hajoaa ajoittain legopalikoiksi.

Vähän isompi miinus rapsahtaa siitä, että mediatoistin listaa kaikki laitteen sisältämät tiedostot yhdessä pötkössä, ja ripottelee hakemistojen nimet sinne joukkoon ihan miten sattuu. Jos laitteeksi on valittu esim. tuhansia tiedostoja sisältävä palvelin, on mediatoistimen tuottamalta listalta aivan mahdotonta löytää mitään tiettyä tiedostoa. Toivottavasti Panasonic korjaa tämän pikapuoliin.

Summa summarum

Ensimmäinen koekatselu näytön kalibroinnin jälkeen osoittautui ikimuistettavaksi hetkeksi. Testimateriaaliksi oli valikoitunut 60 ruudun kuvanopeudella, 10-bittisillä väreillä ja UHD-tarkkuudessa taltioitu korealaisen pop-artistin esitys. Leukani loksahti aivan kirjaimellisesti, sillä ruudulle avautui käsinkosketeltavan aidon tuntuinen näkymä toiseen maahan ja aikaan. Näytöllä pyöri lyhyesti sanoen kauneinta kuvaa mitä olen konsanaan päässyt todistamaan.

Olen demonnut televisiota samalla kuvamateriaalilla puolelle tusinalle henkilölle. Vaikutus on joka kerta sama: katsoja istuu tv:n ääressä kuin hypnotisoituna, sanomatta sanaakaan. Alahuuli saattaa jossain välissä hieman lerpattaa. Pariminuuttisen demon päätteeksi hän havahtuu kuin unesta heräten ja ensimmäinen kysymys on aina, ”Onko tätä lisää?”

Panasonic on uusien teknologioidensa avulla rakentanut oivallisen rauta-alustan, joka mahdollistaa huippuluokan kuvanlaatua tuottavan kokonaisuuden. Mutta rauta on yksinään vain läjä komponentteja, joihin puhalletaan henki ohjelmistolla – ja siinä Panasonicilla on vielä parantamisen varaa. Firefox OS toimii suurimmaksi osaksi hyvin, mutta ns. tehokäyttäjä törmää omituisiin virheisiin vähän turhan usein. Panasonic on julkaissut televisioon kolme päivitystä kuukauden sisään, mikä vihjaa valmistajan seisovan visusti tuotteensa takana.

Ominaisuuksiinsa ja (kalibroituna) erinomaiseen kuvanlaatuunsa nähden CX725 omaa loistavan hinta-laatusuhteen.

Unohtaisikohan Panasonic testiyksilön tänne, jos olen ihan hissuksiin?
(puhelin soi) -”Jaa mitä, ei unohda? No voi perhana.”


PLUSSAT
+ Tuki Netflix 4K:lle ja YouTube 4K:lle
+ Kalibroitavissa hekumallisen lähelle Rec.709:ää
+ Mediatoistin (pienin varauksin)
+ Erinomainen kuva kalibroituna
+ Laaja sovellusvalikoima

MIINUKSET
– LCD:lle tyypillinen liikeresoluution katoaminen ilman interpolointia
– Firefox OS:n bugit
– Mediatoistimen sisältölistaus
– Esiasetetut kuvatilat jäävät oletusasetuksilla kauas optimaalisesta
– Kehno 3D
– Kotimaisten tv-kanavien katselusovellukset puuttuvat (vielä?)
– Sisäänrakennettu Firefox-selain ei sisällä Flashia tai Silverlightia (=YLE Areena, Katsomo ja Ruutu eivät toimi)

Teksti ja kuvat (paitsi missä erikseen mainittu): © 2015 Petri Teittinen

Paremman kuvan tulevaisuus (2015)

Suomessa on hädin tuskin ehditty aloittaa teräväpiirtolähetykset, kun kauppiaat tuputtavat jo uusia Ultra HD -televisioita neljä kertaa tarkemmalla kuvalla. Ultra HD on merkittävin parannus tv-kuvan laatuun sitten väritelevision keksimisen, mutta ei aivan vielä, eikä tarkemman kuvan ansiosta.


Tämä artikkeli julkaistiin erilaisena versiona Helsingin Sanomien Lauantai-liitteessä syyskuussa 2015.


Mitä uutta UHD tuo tullessaan?

Jos katsot taulutelevisiosi ruutua oikein läheltä, saatat havaita kuvan koostuvan pienistä pisteistä. Näitä kuvapisteitä kutsutaan pikseleiksi. DVD:llä olevan elokuvan ja tavallisen peruspiirtolähetyksen kuvassa on 720 pikseliä vaakasuunnassa ja 576 pikseliä pystysuunnassa; yhteensä siis hieman yli 400 000 pikseliä. Teräväpiirtokuvan (HD) tarkkuus on 1920 x 1080, joten se koostuu hieman yli 2 miljoonasta pikselistä.

Ultrateräväpiirtokuvan (UHD) tarkkuus on 3840 x 2160. Kuvapisteitä on 8,3 miljoonaa, prikulleen neljä kertaa niin paljon kuin teräväpiirtokuvassa ja 20 kertaa peruspiirtokuvan verran. Ensimmäiset UHD-televisiot saapuivat Suomeen loppuvuodesta 2012 Sonyn ja LG:n esitellessä 84-tuumaiset UHDTV:nsä. Massiivisten näyttöjen hinnat olivat luokkaa ”Jos sun pitää kysyä hintaa, sulla ei oo siihen varaa”.

Ultra HD -televisioista puhuttaessa käytetään usein myös termiä ”4K”, jonka tv-valmistajat omivat vaivihkaa elokuvateattereiden ammattikielestä. 4K-teattereissa, joita Suomessakin on vihdoin pari kappaletta, esitettävän kuvan tarkkuus on 4096 x 2160, joten se on hieman UHD-kuvaa leveämpi. Termin kaappaamisen taustalla lienee kuvitelma, että ”4K” on helpompi markkinoida kuin ”Ultra HD”.

Ultra HD:ssa ei ole kyse vain kuvapisteiden määrän moninkertaistumisesta ja sen myötä tarkemmasta kuvasta. Vastikään käynnistynyt UHD-standardin kakkosvaihe sisältää kosolti muita parannuksia, jotka yhdessä tekevät siitä merkittävimmän kuvanlaadullisen edistysaskeleen sitten väritelevision keksimisen. Taulutelevisiot ovat jo pitkään kyenneet esittämään parempaa kuvaa kuin lähetysstandardit ovat sallineet. UHD:n myötä vuosikymmenten takaiset standardit heitetään romukoppaan, ja kuluttajille voidaan vihdoinkin tarjota parasta kuvaa mitä nykyteknologialla on mahdollista tuottaa.

Pömpelit vaihtoon

UHD-aikakauteen siirtyminen vaatii käytännössä melkein koko laitteiston uusimista. Ensiksi vaihtoon menee luonnollisesti televisio. Ulkoisen digiboksin päivittämisellä ei ole kiire, mutta dvd- tai Blu-ray-soitin saa tehdä tilaa Ultra HD Blu-ray -soittimelle. Uusimmatkaan pelikonsolit eivät kykene tuottamaan UHD-kuvaa, mutta PC-pelaajat voivat päivittää pelirautansa UHD-kelpoiseksi uudella näytönohjaimella.

Kotiteatterihuoneen AV-vahvistin pitää korvata uunituoreella mallilla, jonka esitteessä vilistävät termit ”HDCP 2.2”, ”HDMI 2.0a” ja ”HDR”. Kaiuttimia ja kaiutinkaapeleita ei sentään tarvitse uusia. Yhtä onnellisesti saattaa käydä HDMI-kaapeleille, jos ne ovat mallia ”High Speed”. HDMI-kaapelin pituuden kasvaessa kasvaa myös todennäköisyys laadukkamman ja kalliimman kaapelin tarpeeseen.

UHDTV:n hankinnassa maltti on todellakin valttia. Siinä missä ”Ultra”-sanasta sai vielä pari vuotta sitten maksaa hurjan lisähinnan, ovat UHD-televisioiden hinnat suorastaan romahtaneet viimeisen vuoden aikana. Varsin laadukasta 50-tuumaista UHDTV:tä saa jo hieman alle tuhannella eurolla. Isommalla budjetilla saa paitsi isomman ruudun ja parempaa kuvanlaatua, myös roppakaupalla edullisemmista malleista uupuvia älytelevisio-ominaisuuksia.

Maltille on tärkeämpikin tilaus kuin kukkarolle suotuisa hintakehitys, kiitos Ultra HD -standardin muuttumisen. Ykkösvaiheessa parannettiin kuvan tarkkuutta lisäämällä kuvapisteiden määrää; nyt käynnistyneessä kakkosvaiheessa parannetaan kuvapisteiden laatua. Tämä tarkoittaa huomattavasti laajempaa väripalettia, kirkkaampaa kuvaa, vahvempia ja aidompia värejä, sekä lisää yksityiskohtia kuvan tummissa ja kirkkaissa alueissa.

Standardin vielä eläessä on helppo ostaa kotimatkan aikana vanheneva UHD-televisio. Tuon voi välttää varmistamalla, että tv:n ominaisuuslistalta löytyvät aiemmin mainitut lyhennehirviöt ”HDCP 2.2”, ”HDR” ja ”HDMI 2.0a”. Monet nyt myytävät mallit voi päivittää verkosta ladattavalla ohjelmistopäivityksellä HDR- ja HDMI 2.0a -yhteensopiviksi; tuo kannattaa varmistaa erikseen ennen lopullista ostopäätöstä.

Mitä sillä sitten katsotaan?

UHD-televisiot osaavat näyttää perus- ja teräväpiirtosisällön UHD-tarkkuudella, mutta ihmeisiin nekään eivät pysty. Pehmeä ja suttuinen digilähetys ei muutu silmänräpäyksessä partaveitsenteräväksi ikkunaksi toiseen aikaan ja paikkaan vain sen takia, että lähetystä katsotaan UHD-televisiolla. Parhaat UHDTV:t osaavat tosin kehittää laadukkaasta teräväpiirtokuvasta melkein aidon UHD-kuvan näköistä, mikä tyydyttänee pahimman UHD-nälän ainakin joksikin aikaa.

Aitoa UHD-sisältöä tarjoavista lähteistä ei ole runsauden pulaa, etenkään Suomessa. Täkäläisten lautasantennien ulottuvilla olevien satelliittien kanavavalikoimissa on pari UHD-demokanavaa, mutta niiden vähäisen tarjonnan oppii ulkoa yhdessä iltapäivässä. DNA teki vuoden 2014 joulukuussa UHD-testilähetyksiä kaapeliverkossaan, mutta varsinaista UHD-kanavaa saa odottaa vielä kotvan jos toisenkin.

Antenniverkossa välitettävät UHD-kanavat ovat vuosien päässä. Kotimaiset lähetystoiminnan harjoittajat toteavat yhteen ääneen tarkkailevansa laitekannan kehittymistä ja odottavansa UHD-sisältövalikoiman kasvua. Kaiken kukkuraksi uusimmissakaan UHD-televisioissa ei ole UHD-lähetyksiin sopivaa antenniviritintä.

Verkko on tällä hetkellä paras UHD-sisällön lähde. YouTubessa on runsaasti lyhyttä UHD-sisältöä, joskin harmillisen suuri osa siitä ei ole aitoa, vaan teräväpiirtokuvasta keinotekoisesti luotua. Netflixin valikoimassa on toista sataa tuntia ihka aitoa UHD-sisältöä, johon pääsee käsiksi lunastamalla kolmesta eri tilausvaihtoehdosta kalleimman (€11,99/kk). Palvelun UHD-sisältöä ei voi tällä hetkellä katsella tietokoneella, vaan siihen tarvitaan Netflix 4K -yhteensopiva UHD-televisio ja vähintään 16 megabitin nettiyhteys. Television yhteensopivuus on syytä varmistaa, sillä jotkut UHDTV:t eivät osaa toistaa Netflixin UHD-sisältöä.

Syyskuun alussa järjestetyillä IFA-messuilla esiteltiin ensimmäiset Ultra HD Blu-ray -soittimet ja -levyt, jotka saapuvat kauppoihin vuoden 2016 ensimmäisellä neljänneksellä. Kaiken siirtyessä kovaa vauhtia verkkoon on perusteltua kysyä, kiinnostaako uusi levyformaatti enää kuluttajia. Formaatin luoneen Blu-ray Disc Association -järjestön mukaan levy tarjoaa parhaan UHD-kuvan ja äänenlaadun, eivätkä verkon suoratoistopalvelut voi yltää samalle tasolle vaatimatta yli 100 megabitin yhteysnopeuksia.

Varo väärennöksiä

Maailmalla on puolisen tusinaa verkossa toimivaa elokuvapalvelua, jotka mainostavat kilvan laajaa UHD-sisällön valikoimaansa. Valtaosa palveluiden sisällöstä ei ole aitoa UHD:ta, vaan keinotekoisesti teräväpiirtotasoisesta lähteestä luotua. Mikä pahinta, myös Hollywood-studiot tulevat tuputtamaan kuluttajille ”väärennettyä” UHD-sisältöä. Tämä johtuu, ironista kyllä, maailman digitalisoitumisesta.

Kun elokuvia alettiin 1990-luvun lopulla kuvata digitaalisesti, pystyivät digitaalikamerat aluksi tallentamaan kuvaa vain HD-tarkkuudessa. Ensimmäiset ammattilaistason 4K-videokamerat ilmaantuivat seitsemisen vuotta sitten. Siinä vaiheessa visuaaliset tehosteet luotiin jo lähes yksinomaan tietokoneilla, mikä aiheutti uuden hidasteen 4K:n yleistymiselle. Digitaaliset tehosteet tehtiin 2K-tarkkuuteen, mikä pakotti viimeistelemään koko elokuva 2K-tarkkuudella, vaikka näyttelijät olisikin kuvattu 4K-tarkkuudella. Esimerkiksi Hobitti-elokuvat kuvattiin 5K-tarkkuudella, mutta digitaalisten tehosteiden takia elokuvat viimeisteltiin 2K-tarkkuudella, eikä niistä ole olemassa aitoa 4K- tai UHD-versiota. Tilanne on alkanut muuttua vasta aivan viime aikoina; Interstellar ja Tomorrowland lienevät ensimmäiset digitaalitehosteiden kyllästämät alusta loppuun 4K:na valmistetut elokuvat.

Suuri osa viimeisten 15 vuoden aikana tehdyistä elokuvista ja tv-sarjoista on siis lukittu ikiajoiksi 2K-tarkkuuteen. Ehtaa 4K/UHD-kuvaa varten täytyy matkata ajassa taaksepäin, aikaan ennen tietokoneita, jolloin filmi oli kuningas. Monet klassikot, joukossa Arabian Lawrence, Kwai-joen silta ja Taksikuski, on jo entisöity 4K-tarkkuuteen suurella vaivalla ja budjetilla.

Istu oikealla etäisyydellä

Yksi suuremman tarkkuuden hyödyistä liittyy katseluetäisyyteen: UHD-kuvaa voi – ja pitäisi – katsoa paljon lähempää kuin perus- tai teräväpiirtokuvaa. Jos istut liian kaukana, näköaistisi ei voi erottaa UHD-kuvan koko tarkkuutta. Joidenkin valmistajien viljelemä nyrkkisääntö ns. optimaalisen katseluetäisyyden määrittelylle on ”1,5 kertaa kuvan korkeus”. 55-tuumaisen näytön tapauksessa tuo tarkoittaisi noin 120 senttimetriä. Siltä etäisyydeltä katsoja erottaisi UHD-kuvan koko tarkkuuden näkemättä yksittäisiä kuvapisteitä.

Laskukaava perustuu ns. tavalliseen näkökykyyn, jolla saa optikolla tehdystä näkötestistä tuloksen 1.0. Allekirjoittanut uusi taannoin silmälasinsa, ja sai niillä testistä tuloksen 2.0. Moisella näkökyvyllä optimaalinen katseluetäisyys 55-tuumaisesta UHD-televisiosta on jo kaksi ja puoli metriä. Käy siis ensin tarkistuttamassa näkösi, jos haluat kaiken ilon irti UHD-kuvasta.

Ostaisinko Ultra HD -television? (2014)

Uudet Ultra HD -televisiot houkuttelevat kuluttajia teräväpiirtoa neljä kertaa tarkemmalla kuvalla. Mutta onko moisen hankinnassa järjen häivääkään? Tässä katsaus UHD:n nykytilaan, sen sudenkuoppiin ja mahdollisesti valoisampaan tulevaisuuteen.


Tämä artikkeli on alunperin julkaistu DVD Plazan blogissani tammikuussa 2014. Koko Ultra HD -ekosysteemi on sittemmin kehittynyt pitkin harppauksin, minkä johdosta artikkelin sisältö on monilta osin vanhentunutta. Päätin julkaista artikkelin täällä päivittämättä sitä, koska artikkeli ilmentää varsin hyvin UHD:n sekavaa tilaa yli kaksi vuotta sitten… ja näyttää miten vaikeaa tulevaisuuden ennustaminen on.


Heti kärkeen pieni oppitunti termeistä 4K ja Ultra HDTV. Ne eivät nimittäin tarkoita samaa asiaa. 4K on ammattilaisten käyttämä termi, kun tarkoitetaan liikkuvan kuvan esittämistä 4096×2160-tarkkuudella digitaalisessa elokuvateatterissa. 4K on myös osa digitaaliteattereissa esitettävän sisällön DCI-standardia, joka määrittää mm. hyväksytyt resoluutiot, ruutunopeudet, värisyvyyden ja väriavaruuden.

Kuluttajille kaupiteltavien Ultra HD -televisioiden tarkkuus on 3840×2160, eli hieman 4K:ta pienempi. Se on myös prikulleen neljä kertaa teräväpiirron tarkkuus, 1920×1080. Kuvapisteiden eli pikselien määrä ei kuitenkaan ole ainoa ero teatteri-4K:n ja kuluttaja-UHD:n välillä. Tämän tietää hyvin mm. Dolby, joka peräänkuulutti UHD-julkistusten kyllästämillä CES-messuilla ”myös parempia pikseleitä”. ITU, eli standardeja määrittelevä International Telecommunication Union, oli samoilla linjoilla luodessaan Rec.2020-suosituksensa UHDTV:tä varten.

Rec.2020 suosittelee, että UHD-televisioiden pitäisi pystyä toistamaan 120 kuvaa sekunnissa. Värisyvyys kasvaisi nykyisin käytettävän Rec.709-standardin 8 bitistä per kanava kymmeneen tai kahteentoista. 12 bitillä voitaisiin esittää 68,71 miljardia värisävyä. Myös väriavaruus laajenisi todella merkittävästi ja kattaisi 75,8 prosenttia CIE 1931 -väriavaruudesta. Vertailun vuoksi Rec.709:n määrittelemä väriavaruus kattaa vain 35,9 prosenttia CIE 1931:stä.

Paneelivalmistajat löivät kuitenkin kapuloita Rec.2020:n rattaisiin. Suosituksen mukaisten paneelien valmistaminen olisi hankalaa ja kallista, mikä nostaisi jo muutenkin tyyriiden UHD-televisioiden kuluttajahintoja. Valmistajilla oli esittää vahva perustelu: Rec.2020:n mukaisesti tehtyä sisältöä ei ole olemassakaan ja vaikka olisikin, konstia sen jakeluun kuluttajille ei ole.

Ei siis ihme, että laitevalmistajat pistivät ITUn suosituksen jäähylle ja loivat yhteistuumin uuden UHD-määritelmän. Jotta televisiota voidaan väittää UHD-televisioksi, täytyy sen täyttää nämä minimivaatimukset:

Resoluutio: 3840 x 2160
Kuvasuhde: 16:9
Väriavaruus: Rec.709
Värisyvyys: 8 bittiä/kanava
Kuvanopeudet: 24p/25p/30p/50p/60p
Ääni: PCM 2.0 stereo

Toisin sanoen, ainoa ero HD-televisioihin on suurempi resoluutio; ei laajempaa väriavaruutta, parempia värejä tai suurempia kuvanopeuksia. Mahdollisuus nykyistä huomattavasti parempaan kuvaan valui siis tällä erää hiekkaan. Mikään ei toki estä valmistajia esittelemästä tulevaisuudessa Rec.2020:n suosituksiin perustuvaa UHDTV:tä, eräänlaista ”UHDTV+”:aa.

Huomatkaa, että käytän seuraavasta väliotsikosta lähtien termejä ”4K”, ”UHD” ja ”UHDTV” tarkoittaen kaikilla 3840×2160-resoluution Ultra HD:tä, vaikka niin ei pitäisikään tehdä. Laitevalmistajat ja media ovat käyttäneet ”4K”-termiä ”Ultra HD”:n sijaan (ja rinnalla) jo niin pitkään, että termien merkitykset ovat sekoittuneet peruuttamattomasti.

Miksi 4K, miksi nyt?

Useimmat viihde-elektroniikan kehitystä seuraavat kuluttajat raapivat varmasti päätään ja ihmettelevät mistä tämä 4K-vouhotus on lähtöisin — ja miksi juuri nyt? Vastausta ei tarvitse kaukaa hakea, mutta kaivetaan se esiin pienen kiertotien kautta.

Mistä kaikista osasista sisältöketju koostuu? Studiot ja muut sisällöntuottajat luovat sisältöä, joka myydään ensin kuluttajille elokuvateattereissa ja myöhemmin kotivideona. Sitten sisältö myydään lähetystoiminnan harjoittajille kuten YLE, Netflix ja Sky, jotka myyvät sisällön kuluttajille uudestaan eri tavoin. Seuraavaksi ketjussa ovat kuluttajaelektroniikan valmistajat, jotka myyvät kuluttajalle laitteet sisällön kotikatseluun. Ketjun viimeinen lenkki on kuluttaja, joka loppupeleissä maksaa koko lystin.

Kysymys kuuluu: kuka näistä sisältöketjun osista on pahassa pulassa?

Kuluttajat ovat pinteessä maailmantalouden myllerryksessä, mutta uusi televisio on harvoille elinehto. Kotitalouksien kukkaronnyörien kiristäminen iski sisältöketjun lenkeistä raskaiten kuluttajaelektroniikan valmistajiin. Sony, Panasonic ja monet muut ovat helisemässä. Kokonaisia tehtaita on jouduttu sulkemaan vähäisen kysynnän takia. TV-teollisuuden pelastajaksi kaavailtu 3D tuottaa yhä hyvin teattereissa, mutta floppasi pahan kerran kotikatsomoissa. Jotain uutta ja houkuttelevaa oli siis pakko keksiä – ja vihaisten osakkeenomistajien painostaessa mitä pikemmin, sitä parempi.

Laitevalmistajien oli käytännössä pakko tuoda UHD-televisiot myyntiin jo nyt, vaikka karu totuus on se, että sisältöketjun muut lenkit eivät ole vielä valmiita 4K-aikakauteen. Studioilla on vain vähän aitoa 4K-sisältöä valmiina, eikä 4K-sisältöä voi myydä kotivideona, koska sitä tukevaa levystandardia ei vielä ole. Lähetystoiminnan harjoittajat ovat viime vuosina investoineet kymmeniä tai jopa satoja miljoonia tuotanto- ja lähetysratkaisuihin, jotka on suunniteltu teräväpiirtokuvaa varten. 4K-tarkkuuteen siirtyminen aiheuttaisi mittavat lisäkustannukset.

Ketjun päässä nököttää kuluttaja, joka myös laskun maksajana tunnetaan. Veikkaan, että 4K ei kiinnosta aktiivisesti suurinta osaa kuluttajista. Siis sitä osaa, joka katsoo yhä peruspiirtokuvaa täysin tyytyväisenä. HD-televisioiden omistajista useimmat hankkivat sellaisen vanhan putkitelevision korvaajaksi, eivätkä juuri välitä katsovatko perus- vai teräväpiirtoa. Entäpä se vähemmistö, joka koki valaistumisen HD-kuvaa nähtyään ja hankki Blu-ray-soittimen kylkeen vielä HD-kanavapaketinkin? Heistä yllättävän moni pitää HD-kuvaa riittävän hyvänä.

Joku UHD-televisioita kuitenkin ostaa. Analyytikot uskovat, että niitä myydään maailmanlaajuisesti satoja tuhansia tänä vuonna. Ennusteet ovat toki loppujen lopuksi vain arvauksia ja osa niistä on tehty tv-valmistajien piikkiin, jotta meistä jokaisessa majaileva laumaeläin havahtuisi ja ostaisi UHD-television ”koska media sanoo, että muutkin ostavat.”

Liian moni tulee hankkimaan liian kalliin UHD-television liian pian. Syypää useimmissa tapauksissa on faktatiedon puuttuminen. Jatka lukemista, niin saat eväät faktapohjaiseen ostopäätökseen tai ostamatta jättämiseen.

I – Hinta ja sen kehitys

Kuten niin usein uuden teknologian kohdalla, ensimmäiset mallit maksavat maltaita. Sonyn ensimmäinen UHD-televisio tuli myyntiin tammikuussa 2013, oli kooltaan 84-tuumainen ja hinnaltaan yli 30 000 euroa. LG:n kilpaileva malli maksoi aluksi 16 000 euroa; nyt sitä saa viisi tonnia halvemmalla.

Hinnat ovat vuoden aikana kehittyneet oikeaan suuntaan ja alati kiihtyvällä vauhdilla. Juuri nyt 55-tuumaista UHD-televisiota saa Suomesta halvimmillaan 2 500 eurolla. 65-tuumaisten hintahaitari on 4 200 – 6 000 euroa. 84-tuumaisista pitää yhä pulittaa viisinumeroinen summa, mutta tuskinpa enää kauaa, sillä kiinalaiset tuloo.

Kiinalaiset valmistajat kuten Skyworth, Seiki, Hisense, Changhong ja TCL ovat ottaneet hintasodassa tukevan niskalenkin japanilaisista ja korealaisista kilpailijoistaan. Hisensen 50-tuumaista UHD-näyttöä saa Saksasta alle tuhannella eurolla ja Seiki myy Yhdysvalloissa 65-tuumaista UHD-televisiota 2000 dollarilla eli 1500 eurolla. UHD-televisioiden hinnat tulevat putoamaan Suomessakin, kun nämä kiinalaiset brändit rynnistävät Euroopan markkinoille todenteolla tämän vuoden aikana.

Täytyy muistaa, että edullisuudelle on syynsä. Kiinan ihmeissä ei ole juuri mitään Smart TV -ominaisuuksia tai muita hienouksia ja mahdollisuus saada ns. maanantaikappale on suurempi kuin tunnettujen valmistajien kohdalla. Sitä saa mistä maksaa, toisin sanoen. Kuluttajan kannalta parasta näissä kiinahimmeleissä on se, että ne pakottavat muut valmistajat pudottamaan hintojaan. Samsungin edustaja väitti CES-messuilla, että jouluna 2014 samankokoisen HD- ja UHD-television hintaero tulee olemaan enää 10 prosenttia.

II – Kun 4K ei olekaan 4K:ta

Studioiden huonosti varjelema salaisuus on se, että aitoa 4K-sisältöä on vielä erittäin niukasti. Lehdistötiedotteista saa helposti toisenlaisen kuvan; esimerkiksi Sony kehuu videopalvelunsa sisältävän 140 elokuvaa 4K-tarkkuudella. Totuus on kuitenkin se, että suuri osa studioiden 4K:ksi väittämistä elokuvista on joko kokonaan tai osittain 2K:sta 4K:si skaalattua.

Tästä on kiittäminen digitaaliteknologiaa, joka aiheutti vallankumouksen elokuvien tekemisessä ja esittämisessä. Tietokoneet mullistivat erikoistehosteet ja siirsivät mahdollisuuksien rajapyykin mielikuvituksen tuolle puolen. Studiot olivat innoissaan päästessään eroon filmikeloista ja tuhansien esityskopioiden monistuskustannuksista. Elokuvateatterien siirtyminen digiaikaan alkoi yleistyä mm. Tähtien Sota -esiosien vauhdittamana.

Vuosituhannen vaihtuessa harva pysähtyi miettimään miten näille digitaalisesti kuvatuille ja viimeistellyille elokuville kävisi tulevaisuudessa. Karu totuus alkaa nyt selvitä: viimeisten 15 vuoden aikana on tehty lukemattomia elokuvia, joita ei tulla koskaan näkemään aidossa 4K-tarkkuudessa.

Ensimmäisenä listalta putoavat elokuvat ja tv-sarjat, jotka on kuvattu digitaalisesti alle 4K-resoluutiossa. Näitä ovat mm. Tähtien Sota episodit II ja III, Drive, Game of Thrones, Homeland, Hugo, Argo, Life of Pi, The Avengers, Zero Dark Thirty, 007: Skyfall, Gravity, Iron Man 3 ja sadat muut.

Väliinputoajina voi listata elokuvat ja sarjat, jotka on kuvattu pääosin filmille, mutta sisältävät digitaalisesti alle 4K-tarkkuudella kuvattua sisältöä. Ylistetty ja filmille kuvattu Breaking Bad -sarja sisältää myös digitaalisella järjestelmäkameralla kuvattuja kohtauksia, joiden uskoisin pistävän silmään ehdan 4K:n joukossa.

Seuraavaksi 4K-toivelistalta voi poistaa täysin digitaaliset elokuvat, kuten Pixarin tuotokset, sekä filmille kuvatut elokuvat, joissa on digitaalisia tehosteita. Filmi ei ole ongelma; hyvin valotetulta, kehitetyltä ja säilytetyltä 35-milliseltä filmiltä saa lähes poikkeuksetta skannattua ainakin 4K:n verran yksityiskohtia. 4K-julkaisu torppaakin digitaalisiin tehosteisiin. Olipa kyseessä sitten kompositointi, mattemaalausten laajennus tai tietokoneanimaatio, se on tehty 2K-tarkkuudella.

Yritin turhaan löytää pitkiä elokuvia, joiden digitaalinen kuvasto olisi renderöity 4K-tarkkuudella. Se on yksinkertaisesti liian hidasta ja kallista, sanovat alan ammattilaiset haastatteluissa ja foorumeilla. Tältä eivät välty suurelokuvatkaan: Peter Jackson kuvasi Hobitti-elokuvansa 5K-tarkkuudella, mutta niiden digitaaliset palat tehtiin 2K:na.

Ehtaa 4K:ta tarjotakseen studioiden on vielä pitkään tyydyttävä kokonaan filmille kuvattuihin elokuviin, jotka ovat välttyneet digitaalisuuden rajoittavalta vaikutukselta. Tämän vuosituhannen puolella kuvatuille elokuville riittänee uusi skannaus 4K-tarkkuudella, mutta vanhat filmit vaativat hellävaraista tarkistamista, puhdistamista ja mahdollisesti korjaamista ennen skannaamista. Sen jälkeen ne siistitään vielä tietokoneella esityskelpoiseen kuntoon ruutu kerrallaan. Pahimmassa tapauksessa elokuvalle pitää tehdä täydellinen entisöinti, jonka kustannukset voivat kivuta satoihin tuhansiin.

III – 4K:n hankala jakelu

Olipa sisältö sitten aitoa tai vähemmän aitoa 4K:ta, se pitää saada jotenkin kuluttajan eteen. Mahdollisia vaihtoehtoja on kourallinen: satelliittilähetykset, kaapeli-tv-verkko, antenniverkko, Blu-rayn kaltainen optisesti luettava kiekko sekä internet joko suoratoistona tai lataamalla sisältö tiedostona ensin tietokoneen tai mediatoistimen kiintolevylle. Perimmäinen ongelma on kaikille sama: 4K-kuva tarvitsee paljon enemmän bittejä kuin 1080-tarkkuuden HD-kuva.

4K-kuva tarvitsee ainakin 40-50 megabitin bittivirran, mikäli kuva kompressoidaan lähetystoiminnassa vakiintuneella AVC/H.264-koodekilla. Tuo on aivan liikaa vaikkapa Suomen antenni- ja kaapeli-tv-verkoille, joissa peruspiirtokuva runtataan kahteen ja HD alle kymmeneen megabittiin. Satelliitissa moisen bittivirran käyttö lienee teknisesti mahdollista, muttei taloudellisesti järkevää. Suoratoisto netin yli onnistuu vain erittäin nopealla ja luotettavalla nettiyhteydellä. Sisällön lataaminen kiintolevylle vaikkapa katselua edeltävä yönä on toimiva ratkaisu, eikä vaadi supernopeaa nettiyhteyttä. Esimerkiksi Sonyn 4K Video Unlimited -palvelussa yksi elokuva on tiedostokooltaan keskimäärin hieman alle 40 gigatavua, mikä siirtyy 12 megabitin ADSL2-yhteydellä pyöreästi 8 tunnissa.

Bittivirtavaatimuksiin on tulossa helpotusta uutena koodekkina, jolla saavutetaan sama kuvanlaatu kapeammalla bittivirralla. Vuodesta 2004 saakka työstetty H.265/HEVC pystyy kehittäjiensä mukaan pakkaamaan 4K-kuvaa HD-kuvan bittivirralla kuvanlaadun kärsimättä. HEVC:ia on testailtu maailmalla ahkerasti ja konsensus tuntuu olevan, että teoriassa juu, käytännössä ei. Ensimmäiset HEVC:ia tukevat kuluttajalaitteet tulevat piakkoin myyntiin, mutta koodekin kehittäminen tehokkaammaksi tulee jatkumaan vielä vuosia.

Internet on ainakin tällä hetkellä paras tapa jaella 4K-sisältöä, rajoituksistaan huolimatta. YouTube alkoi tukea 4K:ta jo kesällä 2010. Palvelussa on kymmenittäin muutaman minuutin mittaisia demoja, leffatrailereita ja muuta sälää 4K-tarkkuudessa. Vimeo, Amazon, Hulu ja M-GO ovat ilmoittaneet aloittavansa 4K-striimauksen lähiaikoina.

Netflix julisti CES-messuilla aloittavansa 4K-sisällön tarjoamisen palvelussaan jo helmikuussa House of Cardsin kakkoskauden jaksoilla. 4K-suoratoisto toimii vain UHD-televisioissa, joissa on HEVC-purkupiiri ja Netflix-tuki. Yhtiö demosi 4K-striimausta CESissä 15,6 megabitin bittivirralla, joka on roimasti enemmän kuin 6,5 megabittiä, jolla Netflix striimaa Super HD:ksi nimeämäänsä 1080p-kuvaa.

Sony on jo tovin mainostanut itseään jonkinlaisena 4K-pioneerina, sillä se voi tarjota asiakkailleen kaikki 4K-tuotannossa tarvittavat härvelit kuvauksesta esitykseen. Sony kaupittelee Yhdysvalloissa erillistä mediatoistinta, jonka kiintolevyllä on 10 kappaletta 4K-leffoja. Mediatoistin toimii vain Sonyn televisioiden kanssa ja sillä saa netin kautta yhteyden 4K Video Unlimited -palveluun, josta voi ostaa lisää 4K-sisältöä. Palvelussa on tällä hetkellä 140 nimikettä ja elokuvien hinnat pyörivät 30 dollarin tienoilla – mutta kuten tuli aiemmin todettua, joukossa on varsin vähän ihka-aitoa 4K-sisältöä.

Sony tulee takuuvarmasti jossain vaiheessa laajentamaan elokuvapalvelunsa koskemaan myös PlayStation-pelikonsoleita. PS4 ei anna vielä ulos 4K-kuvaa, mutta ominaisuus aktivoituu järjestelmäpäivityksellä sitten joskus. Sony muilutti Blu-rayn fiksusti miljooniin kotitalouksiin PS3-pelikonsolin mukana ja aikoo tehdä saman 4K:n digitaaliselle jakelulle PS4:n avulla.

Useimmista edellä mainituista jakelukanavista voisi todeta ”ei koske Suomea”. Mitä suomalainen sitten katsoo naapurien kateuden aiheeksi hankitulla UHD-televisiollaan?

Mikäli itsepetos ei tunnu pahalta, on joissain UHD-televisioissa ällistyttävän hyvä skaalain, joka tekee Blu-rayn HD-kuvasta lähes UHD:n tasoista.

Native-4K-vs-TV-upscale

Aito 4K-ruutu ja Sonyn UHD-television Blu-raylta 4K:ksi skaalaama ruutu. Kumpi on kumpi?

Aiheeseen perehtyneet kytkevät televisioonsa 4K-tarkkuutta tukevalla näytönohjaimella varustetun tietokoneen ja pyörittävät 4K-sisältöä mm. YouTubesta. Jos tietokoneessa on tarpeeksi vääntöä, saa ajan kulumaan vallan mukavasti myös pelaamalla pelejä 4K-tarkkuudella. Sitä varten kannattaa hankkia HDMI 2.0:lla varustettu näyttö ja näytönohjain, jotta ruudunpäivityksen yläraja on laiskanverkkaisen 30 fps:n sijaan 60 fps.

4K-lähetysten kaukaa kiertämässä maassa se Graalin malja lienee 4K Blu-ray, jonka julkistuksen odotettiin tapahtuvan CES-messuilla. Uudesta formaatista ei vaan näkynyt messuilla jälkeäkään. Pieni toivon pilkahdus saatiin, kun Samsungin edustaja kertoi 100 gigatavun Blu-ray-levyn olevan valmis tositoimiin, mutta odottavan vielä 4K Blu-rayn virallista spesifikaatiota. Pian tuon jälkeen Blu-ray Disc Associationin edustaja paljasti, että speksin odotetaan valmistuvan vuoden loppuun mennessä. Käytännössä tämä tarkoittanee, että ensimmäiset 4K-levyt ja -soittimet tulevat kauppoihin ensi vuoden ensimmäisellä puoliskolla. Eri asia on se, kiinnostaako uusi levyformaatti kuluttajia enää siinä vaiheessa.

IV – Näetkö eron?

Nyt tullaan 4K-vouhotuksen nurinkurisimpaan faktaan ja samalla sen isoimpaan ongelmaan: 4K-tarkkuudesta ei ole juuri mitään iloa tavallisen kokoisilla televisioilla — jos et siirry katsomaan kuvaa paljon lähempää.

Kyse on lyhykäisyydessään siitä, että näkökykymme on rajallinen. Silmiemme sisältämät tappi- ja sauvasolut määräävät miten pieniä yksityiskohtia voimme erottaa. Toisin sanoen, peruspiirto- ja 4K-kuva näyttävät identtisiltä, jos vertaat niitä tarpeeksi kaukaa. Toisaalta taas alat erottaa kuvan pikselit, mikäli katsot sitä liian läheltä. Koska teräväpiirtokuvassa on vähemmän ja isompia pikseleitä, erotat ne kauempaa kuin 4K-kuvasta.

Oletetaan, että hankit UHD-näytön, koska haluat nauttia teräväpiirtoa tarkemmasta kuvasta. Edellinen televisiosi oli 55-tuumainen, eikä isommalle ole seinätilaa, joten hankit samankokoisen UHD-näytön. Katseluetäisyytesi on yleiseen tapaan kolme metriä ja omaat normaalin(*) näkökyvyn. Ikäviä uutisia: tuolta etäisyydeltä et ole erottanut edes teräväpiirtokuvan kaikkia yksityiskohtia. UHDTV menisi täysin hukkaan, koska se ei näyttäisi HD-kuvaa tarkemmalta.

(*): Ei ole mitenkään harvinaista omata ”normaalia” parempi näkökyky. Alla mainitut kuvakoot ja etäisyydet on kuitenkin laskettu normaalin näkökyvyn mukaisesti.

Sonyn mukaan ideaali(**) 4K-kuvan katseluetäisyys on 1,5 kertaa kuvan korkeus. Lisää huonoja uutisia: 55-tuumaisen kuvan kohdalla tuo tarkoittaa… 103 senttimetriä. Tuolta etäisyydeltä 55-tuumainen ruutu sopii aika huonosti useammalle kuin yhdelle katsojalle. Kaksi katsojaa saattaa menetellä, vaikka molemmat joutuvat katsomaan kuvaa viistosta.

(**): etäisyys jolta 4K:n koko resoluutio on nähtävissä pikselien erottumatta. 4K alkaa toki näyttää HD:ta tarkemmalta ideaalietäisyyttä kauempaa.

Katsotaanpa etäisyys/kuvakokoyhtälöä toisesta suunnasta. Et voi tai halua muuttaa katseluetäisyyttä: minkäkokoinen UHD-näyttö sinun pitää hankkia, että näet 4K:n kaikki detaljit erottamatta yksittäisiä pikseleitä? Usko tai älä, mutta vastaus on 133 tuumaa. Ei siis hätää, jos olet Formula-kuski tai valtionyhtiön johtaja.

Otetaan vielä yksi esimerkki. Jonain päivänä 84-tuumaisten UHD-näyttöjen hinnat ovat pudonneet järkevälle tasolla ja hankit sellaisen. Mikä on 4K-kuvan ideaali katseluetäisyys tuolla kuvakoolla? Vain 170 senttimetriä.

Ideaaleilla katseluetäisyyksillä ei tietenkään ole mitään väliä, jos sinua ei kiinnosta nähdä kuvan koko resoluutiota. Mutta miksi ihmeessä ostaisit siinä tapauksessa UHD-television?

Kuvakoon ja katseluetäisyyden pulmallisuuteen on olemassa yksi vallan simppeli ratkaisu: videoprojektori. Hyvä katseluetäisyys 3 metriä leveälle 4K-kuvalle on 2,5 metriä. Ja se näyttää kerrassaan huikealta.

SONY VPLVW500ES_front_130625_02

Sony VPL-VW500 tarjoaa uskomattoman hyvää 4K-kuvaa hitusen alle 10 000 eurolla.

V – Kenelle 4K:sta on iloa?

Kotiteatteriharrastajille 4K-videoprojektori on aidosti iso harppaus parempaan kuvaan. Toinen 4K:sta hyötyvä harrastus on valokuvaaminen, sillä hyvällä kameralla taidokkaasti napatut digikuvat pääsevät oikeuksiinsa ihan uudella tavalla 4K-näytön ansiosta. 4K-monitorista on apua myös ohjelmoijille, kuvankäsittelijöille, leikkaajille ja kaikille muillekin, joiden nykyiset monitorit tuntuvat ahdistavan pieniltä. Kuvakokokaan ei ole ongelma, sillä 30-tuumaisen 4K-monitorin ideaali katseluetäisyys on 60 senttimetriä.

4K-monitorista saa vielä tällä hetkellä maksaa tuhansia euroja, mutta hintakehitys on niissäkin oikeaan suuntaan. Dell, Asus, Lenovo ja Philips ovat tuomassa myyntiin 28-tuumaisia 4K-näyttöjä, joiden hinnat ovat 700 ja 1200 dollarin välillä. Edullinen hinta selittyy osin sillä, että uusissa malleissa käytetään halvempia TN-paneeleja. Paljon ikävämpi juttu on se, että osa näistä edullisista monitoreista yltää UHD-tilassa vain 30 hertsin virkistystaajuuteen, mikä tekee niistä lähes hyödyttömiä (mielipide!) tietokonekäytössä.

4K-videopelit ovat myös täysin validi käyttötarkoitus. Xbox One ja PS4 eivät todennäköisesti jaksa pyörittää pelejään 4K:na vaikka 4K-kuvaa jonain päivänä antaisivatkin, mutta PC:llä 4K-pelaaminen on täysin mahdollista. Uusimmat FPS-rymistelyt vaativat sulavaa ruudunpäivitystä varten mojovasti vääntöä etenkin näytönohjaimelta (tai useammalta), mutta hieman vanhemmille peleille riittää sisällöstä riippuen vaatimattomampikin rauta. Pelailin taannoin Grid 2 -autopeliä 4K:na Core i7-3770K -pohjaisella PC:llä, jossa oli vain yksi GeForce GTX 660 Ti. Vaikka ruudunpäivitystahti pyöri vain 20-25 fps:n tienoilla HDMI 1.4:n rajoittaessa sen enimmillään 30:een, oli Grid 2 ihan pelattava. Myönnettäköön silti, että tuplaten suurempi ruudunpäivitystahti ei olisi ollut pahitteeksi.

Yhteenvetona

Miksi ostaisit nyt UHD-television? Puoltavia järkisyitä on vaikea keksiä; 4K-sisältöä ei ole ja tarpeeksi suurten televisioiden hinnat ovat vielä taivaissa. Lisäksi tietyt UHD-mallit pystyvät vain 30 fps:n kuvanopeuteen, mikä riittää elokuville (vielä), mutta puree nilkkaan tietokonekäytössä. Jos UHD-televisio on hetinyt ihan pakko saada, hanki ainakin HDMI 2.0:lla varustettu malli tai varmista, että television saa myöhemmin päivitettyä HDMI 2.0:an. Ainakin Sonylla ja Samsungilla on päivitettäviä malleja.

Järjen ääntä kuunteleva kuluttaja hoksaa säästävänsä parhaassa tapauksessa tuhansia euroja odottamalla ainakin jouluun saakka ja tarkistamalla 4K-sisällön tilanteen vielä ennen lopullista ostopäätöstä. Paremman kuvan metsästäjät ja kotiteatteriharrastajat tosin tietävät, että sydän menee usein järjen edelle.